Antti Sorva
Mietelmiä ihmisluontokuvistani
- ja kysymyksiä luontokuvista

NÄINKÖ ON?

OTOS VAI TEOS?

Jos yritän ilmentää jotakin ihmismielestä, tunteista, olemassaolon mysteeristä, vain harvoin se onnistuu sellaisenaan eteen osuneen tai eteen haetun ulkoisen näkymän avulla. Ilmaisevampia ovat rakennetut kuvat, joiden perusajatus, intentio ja sisältö on suunniteltu. Minua kiinnostaa erityisesti ihmismielen visuaalisten metaforien yhdistäminen kuvissa ulkoisen fyysisen luonnon elementteihin. Installaatioillani, "veistoksillani" pyrin korostamaan paitsi ihmisen ja luonnon ykseyttä, myös aineen ja hengen yhteyttä, sitä, että ihmismielikin on Luonnon luoma, erottamaton osa Suurta Kokonaisuutta. Kuvissani ihmettelen ja kunnioitan luontoa läheltä tai sen sisältä, en perinteiseen tapaan etäältä. Ulkoinen luonto ei ihmettele eikä laske leikkiä, mutta kuviini näyttää ihmisluonto tuovan leikkimielistä huumoria ja lempeää ironiaa ihmisen elämästä. Ideoitteni toteutukselle ympäröivä luonto paitsi antaa keinot myös asettaa rajoituksensa. Itse nimitän suurta osaa "ihmisluontokuvistani" kuvanteiksi (kuvattu tunne), feeltures (pictures of feelings).

Olen aktiivisena luonnonharrastajana pitkään kuvannut myös otoksia, jotka sijoittuvat vaivatta nykykäsityksen mukaisen luonnonvalokuvan piiriin. Niinpä en ole voinut välttyä pohtimasta rajankäyntiä, mikä itse asiassa luontokuva on ja miksi nämä rakennetut kuvani eivät voi luontokuvia olla - vai voisivatko? Perinteisetkin luontokuvat ovat asetelmia. Risuja poistetaan ja asetellaan, raadoille rakennetaan petoinstallaatioita. Ihmisen tekemiä esineitä edes vertauskuvina ei perinteisissä kuvissa näy.

Keskeisempi ero perinteisessä suppeasti käsitetyssä luontokuvassa onkin sellainen "aitous", joka saavutetaan eliminoimalla kuvista ihminen ja ihmismielen näkyminen. Valokuvaus vapautti 1800-luvulla maalaustaiteen dokumentaarisuuden pakosta. Valokuvaus itse on vapautunut siitä vain osittain ja hitaasti. Intohimoinen keskustelu valokuvauksen legitimoimisesta taiteeksi on sentään käynyt vähitellen turhaksi. Nythän käytetään kameraa ei vain otoksiin, vaan vapaammin rakennettuihin teoksiin myös ihmismieltä ilmentämään – kuten taiteessa yleensäkin. Luonnonvalokuvauksen kentässä "dokumentaarisen aitouden" vaatimus sen sijaan on säilynyt tavoitteita liikaa rajoittavana, vaikka tällainen aitous on kyseenalaista jo siksi, että kuva on neljän suoran rajaviivan niin sanotusta todellisuudesta manipuloima, kaksiulotteiseen tasoon pakotettu litistelmä.

ELÄMYKSELLINEN LUONTOKUVA?

Aika ajoin on toivottu sellaisten luontokuvien pääsemistä nykyistä paremmin esille luonnonvalokuvauksen kentässä, joiden intentio - kuvien näennäisestä dokumentaarisuudesta huolimatta - on ollut välittää kuvaajan mielteitä, tunne-elämyksiä, sisäisiä näkyjä, käyttäen ulkoista näkymää ja sen luovaa muokkaamista. Näissäkin luontokuvissa ihminen on kuitenkin saanut näkyä vain epäsuorasti, heijastumana. Näennäisesti dokumentaarisen kuvan esittämän tilanteen tai ilmiön on täytynyt olla fyysisesti mahdollinen reaalisessa esinemaailmassa.

Liekö oireellista, että näiden kuvien tekijät eivät ole rohjenneet nimittää kuviaan taiteeksi, vaan "subjektiivisiksi" tai "elämyksellisiksi luontokuviksi"? Joudutaankin pulmalliseen kysymykseen taiteen ja esteettiseen ilmaisuun pyrkivän luontokuvan suhteesta.

ONKO LUONTOKUVA TAIDETTA? VOIKO TAIDETEOS OLLA LUONTOKUVA?

Mitä taide onkin, se syntyy ihmismielessä ja -mielestä. Ulkoinen fysikaalinen luonto ei luo taidetta. Suorat fysikaaliset otokset siitä eivät myöskään ole taidetta – ellei kuvaajan luova mieli tee "uutta olevaksi" (Berleantin ilmaisu) näkymän valinnalla, kuvakulmalla, rajaamisella tms. vaikutuksella. Nämä luovuuden keinot loppuvat kuitenkin jo nappia painettaessa ellei käytetä paheksuttua manipuloivaa jälkikäsittelyä, jolla voitaisiin kuitenkin usein pelastaa kuvan todellinen aitous eli vastaavuus kuvaustilanteen elämyksen kanssa. Elämyksellisen luontokuvankin intentio on taidetta, "taideluontokuva". Ahtaan fundamentalistisella tavalla niin "aito" luonnonvalokuva, ettei se heijasta ihmismieltä mitenkään, on kuitenkin siis ei-taidetta? Toisin päin: "elämyksellinen luontokuva" on tuolle äärifundamentalismille ei-luontokuva?

MITÄ MAHTUU LUONTOKUVAN KENTTÄÄN?

Jo I. K. Inhan myöhäisimmissä maisemakuvissa hänen dokumentarismiinsa tuli mielestäni lisää intiimejä sielun maiseman piirteitä. Kamera suuntautui nyt myös luonnon yksityiskohtiin varmaankin siksi, että ne kuvastivat tunteita ja mielen todellisuutta suhteessa luontoon paremmin kuin laajat ulkoisen todellisuuden näkymät. Nykyisessä massoittuvassa luonnonvalokuvauksessa jatkuu liian dominoivana nostalginen pyrkimys rekisteröidä materiaalista luontoa "aitona" eli sellaisenaan ulkoapäin, varoen kuvaajan, muun ihmisen tai ihmismielen jälkiä kuvassa. Korkeintaan ihminen esitetään "poliittisessa luontokuvassa" luontoon ulkopuolelta kajoavana tuholaisena. Ihminen on vain kuvan vastaanottaja, ei tekijä, hän tallentaa, ei luo.

Ajatusta ihmisen ja luonnon erillisyydestä voidaan pitää esim. Descartes'n 1700-luvulla korostamana ja kohta seuranneen teollisen vallankumouksen ajoilta vahvistuneena perittynä harhana. Esteettinen luontoelämys on mm. Berleantin mukaan kuitenkin symbioottinen, siinä ihminen ja luonto ikään kuin sulautuvat toisiinsa, yhdeksi. Ihminen on kaikin aistein luonnossa eikä vain sen äärellä. Tämä käsitys kyseenalaistaa tavan kuvata luontoa ulkopuolisen havainnoijan ja rekisteröijän roolissa – tai ainakin tuntuu vaadittavan uusia ilmaisukeinoja, jos luonnonvalokuvan halutaan edustavan ihmisen luontoelämyksiä, ihmismielen ja ympäristön yhdessä synnyttämiä sisäisiä näkyjä. Luonto koko valtavuudessaan ei ole vain ihmismielen ulkoinen peili tai pakopaikka, ei pelkästään ulkokohtainen terapeutti, vaan se on osa ihmisyyttä ja päinvastoin, ihminen on osa luontoa.

MUTTA ONKO NÄISSÄ POHDINNOISSA MITÄÄN MIELTÄ?

Mutta eikö ole keinotekoista yrittää mahduttaa elämyksellisiä luontokuvia ja ehkä jopa tällaisia ihmisluontokuvia samaan kenttään ("kenttä" siis sosiologi Pierre Bourdieun määrittelemässä mielessä) perinteisten luontokuvien kanssa, samaan joukkoon, johon kuuluvat miehistä metsästyskulttuuria jatkavat mestarilaukaukset, harvinaiset sattumukset ja lukemattomat vain pienin vivahtein aiemmin nähdyistä variaatioista poikkeavat dekoraatiot? Väkinäiseltä yritys saattaa vaikuttaa vain siksi, että luonnonvalokuvauksen paradigma on mielestäni tarpeettoman ahdas. Paradigmaa avartamalla voitaisiin ainakin korostaa ja kunnioittaa luonnon merkitystä ihmismielen asuinsijana eikä vain etäältä ihailtavana, fysikaalisesti rekisteröitävänä suojelukohteena.

Asialla on toki käytännöllistäkin merkitystä. Luontokuva sisällöltään - "gamutiltaan" - nykyistä laajemmin käsitettynä ja esille pantuna kilpailuissa, näyttelyissä ym. rikastuttaisi ja täydentäisi kuvista välittyvää luontoelämystä. Onhan olympialaisissakin näytelajeja. Siten se myös lisäisi kiinnostusta luontokuvaan yleensä ja taideluontokuvaan erityisesti. Visuaalis-käsitteellisen kulttuurin kehittyessä luonnonkuvankin on sitäpaitsi muututtava pysyäkseen kiinnostavana – kun "aitouden" käsitekin on jo kriisiytynyt. Vertaisin tilannetta ihmisen yleiseen kulttuurievoluutioon: metsästys-, keräily- ja paimentolaiskulttuurista tulisi edetä kehittyneempään maanviljelyskulttuuriin.

Toinen käytännön merkitys liittyy taiteen tukemiseen esim. julkisista varoista. Taiteena on palkittu sellaisiakin luontokuvia, joille olisi ollut luontevampaa saada vastaava tunnustus urheilusaavutusten momenteilta – kulttuuria toki niinkin. Toisaalta kuvat, joita ei lueta aidoiksi luontokuviksi, mutta joita ei mielletä keskeisesti kuvataiteeksikaan, jäävät helposti väliinputoajiksi – vaikka ne ovat molempia.

Postmoderni luonnonvalokuva – tavoite vai paradoksaalinen käsitehirviö?

Antti Sorva (etunimi.sukunimi@welho.com)
maaliskuussa 2008

Ihmisluontokuviani on nähtävillä web-galleriassani. Lue myös kirjoitus Viides elementti - ihmisluontokuvia.



KIRJALLISUUTTA

Berleant, Arnold 2007
Erään heijastuksen pohdintaa: havaintoja ympäristön luovuudesta. Teoksessa "Maiseman kanssa kasvokkain". Toim. Yrjö Sepänmaa, Liisa Heikkilä-Palo ja Virpi Kaukio. Maahenki, Oy, Helsinki 2007 (s. 166-174)
Berleant, Arnold 1992
The Aesthetics of Environment. Temple University Press, Philadelphia
Berleant, Arnold 1995
Environment and the Body. Teoksessa Karjalainen ja von Bonsdorff (toim.) Proceedings/International Congress of Aesthetics. University of Helsinki.
Haapio, Olli 1992
Kaikki kelpaa! Totuus postmodernista valokuvasta. Musta Taide, Helsinki.
Rannisto, Tarja 2007
Mitä on estetiikka? Kirjassa Rannisto Tarja: Luonnon estetiikka. Multikustannus Oy, Helsinki
Seppänen, Janne 2001
Valokuvaa ei ole. Väitöskirja, Tampereen Yliopisto, tiedotusopin laitos, Musta Taide, Valokuvataiteen museo, Helsinki