Ajomatka 79 km
Kokonaismatka 2279 km
Keskiajonopeus 17.1 km/h 

Aamulla sataa taas. Sateella ajaminen ei ole automaattisesti ikävää. Valaistus on rauhallinen, ei ole paineita nauttia nähtävyyksistä ja sadeasu muodostaa maailman pienimmän kesämökin, jonka kattoon sade ropisee. Autoilijoiden katseesta on lukevinaan myötätuntoa, mutta minulla on mukavampaa kuin he luulevat. 

Vain jalkoihin hiipii kurjuus. -Näitä käyttävät sveitsiläisetkin, nämä ovat parhaat, sanoi myyjä aika kalliista suomalaisvalmisteisista ajokenkien päälle vedettävistä sadesuojista. Jo kolmantena käyttöpäivänä ne alkoivat vuotaa, en tiedä mistä ja miksi, mutta jalat ovat nyt sateella ajaessa jatkuvasti kylmässä vesihauteessa. Jos sateet jatkuvat toden teolla, siirryn muovipusseihin ja reklamoin kauppiaalle kotiin päästyäni. 

Lähempi tarkastelu osoittaa Urheilu Areenan valmistamien Sportfire -jalkasuojien kuitukankaan revenneen sauman vierestä. Kahdessa päivässä. Aito kotimainen laatutuote. 

Aamukahvi Karhunpesäkivellä. Puhuva tekokarhu on niin mauton, että se menee kaiken arvostelun ulkopuolelle. Turisteilla on kyllä lystiä. [Huom: minä en ole turisti, olen seikkailija.] Olen kuullut karhun puhuvan myös sujuvaa saksaa ja japania. Se näyttää hienolta karhun CV:ssä. Kielitaito - saksa erinomainen, japani tyydyttävä. 

Kalakeittoa Ivalossa ja sateeseen. Märistä jaloista nousee vilunväristyksiä ja poljen reippaasti. 

Itse Saariselälle saakin sitten polkea tosi reippaasti. Nousu Inarinjärven tasolta on 250 metrin luokkaa ja se tuntuu olevan kasattu yhteen ainoaan mäkeen. Uin hiessä. 

Piina unohtuu Kiilopään Tievatuvalla, missä opiskelutoverini Tuomo pitää vaellusrippikoulua. Illallinen, sauna, uinti ja leiriytyminen laavulle. 

Ajomatka jäi niin lyhyeksi, ettei kunnolla väsytä eikä nukuta. Merkille pantavaa on, etteivät jalat olleetkaan tukossa eilisen jäljiltä. Tähän alkaa siis oikeasti tottua. Paitsi satulaan tukeutuva kehon alue. Onko joustosatulasta matkapyöräilyssä mitään iloa vai tehostaako se pomppimista entisestään?

Kesäpäivä Saariselällä

Pelkosenniemi, perjantai 11.7

Ajomatka 160 km
Kokonaismatka 2438 km
Keskiajonopeus 20,3 km/h 

Tällä matkalla kaikkein vaikeinta on ollut kiireestä luopuminen. Kiire on vapauden loppu. Jollei mitään todellista syytä kiirehtimiseen ole, ja harvoin tällaisella matkalla on, olen sellaisen keksinyt. 

Vuotson K-kaupalla näen polkupyörän, joka selvästi on pitkällä matkalla. Pyörän haltija, nuori mies, tervehtii saksalaisella korostuksella ja istuutuu saman pöydän ääreen syömään jäätelöä. Puhun hänelle saksaa, hän vastaa suomeksi. Käy ilmi, että hän on opiskellut huvikseen fennougristiikkaa Münchenissä vietettyään Suomessa viihtyisän loman. Pääaineena hänellä on kuurojen pedagogiikka. Nyt hän on lähtenyt Rovaniemeltä Lappia kiertämään. 

Mies kertoo viettäneensä koko eilisen sadepäivän teltassa. Ihmettelen, miten hän sai ajan kulumaan. Nukkumalla, pelaamalla pasianssia ja kirjoittelemalla hieman. Hän on lomalla, ei hänellä ole minnekään kiire. 

Mietin, miten viettäisin päivän teltassa. Ajatuskin puistattaa. Jotkut ovat kärsivällisiä luonnostaan ja opettajaksi aikovan on varmasti syytä ollakin. 

Savusiikaa, kertoo kyltti Porttipahdan jälkeen. Lohta, ilmoittaa toinen. Rautua, houkuttelee kolmas. Se tehosi, pakko pysähtyä. Aah, herkkua. 

Mitä rentoon ja kiireettömään matkantekoon tulee, päivän keskimatkanopeuteni nousi äsken ensi kertaa reissun aikana lukemaan 21 km/h. Loppupäivän suurin haaste on koettaa olla nostamatta sitä entisestään. 

Sodankylässä keskimatkanopeus on mittarin mukaan jo 21,3 km/h, mutta taajama-ajo ja Pelkosenniemelle vievän viitostien mäet pudottavat sitä hieman. Tuulikaan ei enää ole myötäinen. 

Ennen Sodankylää ajattelin: taajaman ulkopuolella voin alkaa katsella teltanpaikkaa. Koska jalat edelleen toimivat ja ilta on nuori, ajattelen Sodankylästä päästyäni: Pelkosenniemen rajalle, sitten teltta pystyyn. Pelkosenniemen rajan ylitettyäni ajattelen: vielä 150 km täyteen, sitten leiriydyn. 150 km ajettuani käyn katsomassa lupaavaa sammalikkoa, mutta se on kovin kivistä. 

Ajelen taas, ja haluan vielä nähdä, mitä kaukana suoran päässä häämöttävässä kyltissä lukee. Aapajärvi muistaakseni, ja kylällä lämpiävät pienet punaiset saunat niin kutsuvan näköisinä että saunattomalle tulee melkein kyynel silmään. 

Kylän jälkeen kelpuutan tavallisen suomalaisen metsän leiripaikaksi. Ilta-ateria koostuu kolmesta Nätti-Jussi -ruisleivästä, on muuten hemmetin hyvää leipää, joista kahden päällä on sulatejuustoa, kolmannen emmentaalia ja kaikissa poromeetvurstia. Lisäksi syön suklaakeksin, munkkipossun ja palan Tuplaa - toisaalta, miksi tyytyä yhteen, otan toisenkin palan. Ja lopuksi pari pientä naukkua viskiä. 

Juopotteluani kauhisteleville kerrottakoon, että tämä samainen pieni 37,5 senttilitran Black Velvet -pullo on kulkenut mukanani yli kaksi viikkoa Pietarsaaresta asti, ja siitä on vielä kolmannes jäljellä. Eli kun sanon "pieni naukku", tarkoitan pientä. Se rentouttaa.

Pelkosenniemi

Salla, lauantai 12.7

Ajomatka 141 km
Kokonaismatka 2580 km
Keskiajonopeus 16,3 km/h 

Aamulla epämääräinen pilvisää. Telttaa purkaessa alkaa sataa tihuuttaa. Tielle päästyäni havaitsen, etteivät jalat ole kumma kyllä taaskaan tukossa. 

Järvi noukuttaa uimaan. Rannalla on kalastajia varten kota, johon riisun hikiset vaatteeni kuivumaan. Mellastan tyytyväisenä vedessä, kun rannalle saapuu kalastaja. Luulin että siellä polskii iso kala, eläkeläismies toteaa kaiketi leikillään. 

Takaisin kotaan päästyäni alkaa sataa toden teolla. Jollei järvi olisi houkuttanut uimaan, polkisin nyt tuolla. Sattuma hellii. Kuivattelen kaikessa rauhassa ja jatkan sateen laannuttua. 

Talon pihassa kyltti: 

Tässä pihapiirissä ei selvästikään kuuluta allashankkeen kannattajiin. On minullakin yksi Vuotoksen Voiman (allashankkeen vastustajien perustama yhtiö) osake, kannanottona pohjoisen voimayhtiöiden vallankäyttöä vastaan. 

Tien vieressä on niin kookas läjä, että hajamielinen pyöräilijäkin sen huomaa. Jätös muistuttaa luonteeltaan lehmänläjää, mutta ei näillä main ole kyllä näkynyt lehmän lehmää, varsinkaan tienvarsia vaeltamassa. Ylensyönyt turisti? Karhu? 

Taas on sarvipää poro tiellä poikittain. -Kumpi väistää, kysyn kohteliaasti. Ei mitään vaikutusta. -Kumpi väistää, kysyn uudelleen ja olen enää muutaman metrin päässä otuksesta. Poro ei väistä vaan lähtee juoksemaan edellä. Vasta kun kiihdytän vauhtia hypätäkseni sen selkään, poro kirmaa pusikkoon. 

Savukoski-viikot. Nyt olisi tilaisuus nähdä ja kuulla Rösölänperän Ruppanoita livenä, mutta taidan kuitenkin jatkaa kohti Sallaa. 

Savukosken Nesteen huoltamon pihalla miesjoukko nikkaroi kookasta puusta veistettyä kalaa kiinni metallilevyyn, jossa lukee TISKO TULPPIO. Matkani päämäärä tulee puheeksi, ja kerron ylpeyden ja nolouden sekaisin tuntein, mistä ja minne olen menossa. -Jollen olisi tässä, olisin terassilla kaljaa juomassa, ja tästä tulee parempi olo, perustelen. Miehet rohkenevat epäillä. 

Tiellä Sallaan puuskainen vastatuuli yltyy navakaksi ja tuntuu henkilökohtaiselta kiusanteolta. 

Ylitän Kemijoen ja ajattelen asioita parhain päin. Tuuli on kuivannut tien, on mukavan lämpöistä eikä sada. Sitä paitsi kohta näen rajan taakse jääneen Sallatunturin. Mitähän Neuvostoliitto silläkin ajatteli tekevänsä Suomen alueita ryöstämään ryhtyessään. 

Ilma käy hiostavaksi. Idässä jyrisee ja varaudun pukemaan sadekamppeet ylleni tosi nopeasti. 

Pisaroita, puuskia. Kuoret ylle. Vaikka asu ei ole kovin väljä, tunnen oloni vastatuuleen pyrkiväksi purjeeksi. Nopeus laskee alle kymmeneen kilometriin tunnissa. 

Ukkospilven lieve menee pian ohi, aurinko alkaa paistaa ja kevennän asua. Tuuli ei kyllä käänny minnekään. 

Saijan kylä. Jos minulla olisi kaksostytöt, antaisin niille nimeksi Salla ja Saija. Tosin 'Salla Lampén' kuulostaa aika lallattavalta. 

Raatikan kylän kohdalla toinen vesipulloni tyhjenee ja käyn pyytämässä talosta lisää. Seinässä olevasta hanasta saan hyvää porakaivovettä. Talon asukkaat ovat tulleet Keravalta lomaa viettämään. Syntyperäisiä sallalaisia, arvelen. Täältä ei varmaan työpaikkaa helposti irtoa. 

Lähestyn itärajaa. Sallatunturi paistattelee käden ulottuvilla laskevan auringon valossa. Kasvattaisin tyttäreni Sallan ja Saijan Suur-Suomiaatteen hengessä ottamaan takaisin sodassa menetetyt alueet. Näin nimimerkki 'Viipurilaisten katkera jälkeläinen'. 

Poljen viimeiset 30 kilometriä Sallaan niin lujaa kuin jaksan, ilman ihmeempää syytä. Hiki roiskuu naamasta. Vähän ennen iltakymmentä ahmin Sallan nakkikioskilla pihvin perunamuusilla ja jatkan kohti Kuusamoa, kunnes huomaan Äteritsiputeritsipuolilautatsi-baarin. Tätä ei voi ohittaa. Nautin hiljakseen yhden oluen katsellen ja kuunnellen ihmisiä. 

Totean yltyvän houkutuksen ajaa pitkiä päiviä. Minua ei varsinaisesti vaivaa koti-ikävä vaan kaipaan jotain uutta, jotain muuta kuin tällaista pyöräilyä. Miten seikkailuun päästään? 

Läjä

Kumpi väistää?

Sallatunturi

Kuusamo, sunnuntai 13.7

Ajomatka 154 km
Kokonaismatka 2734 km
Keskiajonopeus 17,4 km/h 

Hiostava sää, paarmat kärkkäinä. Pilvitorneja nousee joka suunnalla ja Sallatunturin lomakeskuksen kohdalle päästyäni alkaa jyristä. Menen ravintola Kielaan syömään aamiaista saksalaisturistien kanssa. Tukeva hinta, 7 euroa, mutta tukevasti sitten syönkin. 

Ei tule kunnon ukkosta. Päivä jatkuu helteisenä. Ajelen kylläisenä kohti Kuusamoa. Nyt on kesä, keskikesä, tämän ainoan elämäni vuoden 2003 kuuma keskikesä, jonka olen päättänyt viettää pyöräilemällä yksin ympäri maata. Ajatus saa sekä iloiseksi että surulliseksi. 

Edelläni lentää sarvijaakko. Näkisipä tuon lähempää, ajattelen. Ajamme peräkkäin parikymmentä metriä ja kun pysähdyn levikkeelle, jaakko tai mikälie jäärä laskeutuu olalleni. Johdatan sen käteeni ottaakseni kuvia. Hämmentynyt hyönteinen sirisee ensin vastalausetta mutta suostuu sitten poseeraamaan. Otettuani kymmenen kuvaa se levittää siipensä ja lentää pois. 

Uin ajohousuissa ja verkkopaidassa, vaihdan jalkaan sandaalit ja älyän vihdoin laittaa X-Landerin ranteesta taskuun ja kääntää ajomittarin pois näkyvistä. Kun ei luontainen itsekuri riitä siihen, ettei koko ajan vilkuilisi ranteestaan korkeuseroja ja nousunopeuttaan tai kyttäisi ajomittarista, ettei vain keskinopeus ole päässyt putoamaan, on turvauduttava ankarampiin toimenpiteisiin. 

Elämän laatu kohenee heti. Alamäissä katseeni hakee vielä jonkin aikaa nopeusmittarin lukemaa, mutta sitten unohdan koko tyrannin. Näin on mukavampi ajaa. 

Tietä parannetaan. Parannuksen teko on yleensä hyvä ja autuaallinen asia, mutta pyöräilijälle se merkitsee nyt kuuden kilometrin pomppimista sepelillä paarmojen järsiessä sääriä. 

Loppupäivä kuluu haaleissa ukkoskuuroissa, jotka raikastavat mukavasti oloa. Illalla käännyn Kuusamon jälkeen Poussun ja Murtovaaran tielle, joka on enimmäkseen päällystämätön. Olen pyrkinyt näillä renkailla ja tällä kuormalla välttämään hiekkateitä, mutta tämä valinta osuu aivan nappiin. Tiestä, sen tuoksuista ja maisemista tulee kerta kaikkiaan hyvä olo. 

Tyynen maisemakorttijärven pintaa rikkoo kalojen polske. Kaukana soudellaan. Pistäydyn uimassa. Jos olisi kalavehkeet (ja luvat), laittaisin tähän leirin. 

Aurinko on pohjoisessa, ajan myötävaloon. Nojailen rentukkajoen sillankaiteeseen, katselen avaraa suomaisemaa ja totean alkavani rentoutua. Valkeat pilvet kumpuilevat taivaanrannassa, matkalla jonnekin. 

Hossaan on reilut 30 kilometriä, jaksaisiko vielä sinne? Hiekkatiellä kulku oli kumman keveää, kestopäällyste uuvuttaa. -Fiksu kävisi nyt nukkumaan, totean ennen pitkää ylämäkeä. Mäen harjalla ohjaan pyörän kuusikkopolulle ja katson teltanpaikan. Hyttysten määrä ylittää kaiken tänä kesänä koetun. Hetki paikoillaan seisoskelua lyhyissä pyöräilyshortseissa, ja tuntuu kuin jalkoihin ilmaantuisi kutittavat villahousut. 

Telttani on mukavassa sammalikossa, mutta viereinen maisema on painajainen. Metsää on taas hoidettu oikein teho-osastolla auraamalla se sellaiseen kuntoon, että siitä ehkä seuraavan jääkauden jälkeen pystyy ihminen kulkemaan. Tuskin maltan odottaa. Minkä takia, kysyn, metsänhoito on Suomessa annettu mielipuolten hommaksi? Arvellaanko sillä olevan terapeuttinen vaikutus? 

Mutta onpa ainakin suojelu-uhka väistynyt iäksi tämän harjun yltä. 

Seuralainen

Hellästi hoivattua metsää

Suomussalmi, maanantai 14.7

Ajomatka 155 km
Kokonaismatka 2889 km
Keskiajonopeus 17,7 km/h 

Tyynen harmaa, lähes usvainen aamu lupailee helppoa ajopäivää. Hossan luontokeskuksessa aamukahvitellessa pilvipeite alkaa rakoilla, ja Juntusrannassa ollaan jo hellerajalla. Jäätelöä, uintia ja urheilujuomaa. 

Kainuun vaaroja ylös ja alas. Hiki lentää, sydämellä on töitä. Nopeus vaihtelee - jaa, enpäs tiedä kun olen kääntänyt mittarin pois näkyvistä, mutta arvelen että välillä 5-50 km/h. 

Päätä särkee. Särki jo aamusta mutta helle ja rasitus pahentavat. 

Illalla pysähdyn Vuokkijärven rantaan uidakseni. Asuntovaunumies on menossa rantaan pesemään perunoita. Taivastelemme kuumuutta - päivemmällä kuulemma 32 astetta - kunnes mies toteaa: - Perkelettäkö tässä valittamaan, talvella saa palella. 

Uin pitkään tyynessä järvessä, jonka vesi on pinnalta välimerenlämpöistä. Juttelen aikani perunoita asuntovaunullaan pilkkovan miehen kanssa, tai oikeammin kuuntelen hänen juttujaan. Ensi kertaa Päätalon kirjan avatessaan hän oli ajatellut, ettei tällaista voi ihminen lukea, ja heittänyt kirjan pois. Nyttemmin mies on lukenut lähes koko tuotannon ja on matkalla Taivalkoskelle Päätalon maisemiin. 

En ole lukenut yhtäkään Päätalon kirjaa mutta luulenpa joskus lukevani. Ehkä käyn vielä oopperassakin. 

Päänsärky lientyi Vuokkijärvessä. 

Saarivaaralta on hieno näkymä itään, mutta en lähde Domnan pirtille ja Vartiukseen vievälle hiekkatielle. Yli kolmekymmentä kilometriä epämääräisen kuntoista tai kunnotonta tietä on liikaa ensisijaisesti takamukselleni. 

Etelästä on singahdellut kommunikaattoriin tietoja monenlaisista kekkereistä. Kaipaan taas kaupungin viettelyksiä ja omaa kotia, sänkyä, vessaa, jääkaappia. 

Uuvuttaa. Käännyn kokeeksi sivutielle ja olen vähällä kääntyä maisemaan pettyneenä takaisin, kun kuusikosta häämöttää aivan ihanteellinen pieni luonnonaukio. Tuonne, totean ja leiriydyn. 

Kymmenen aikaan illalla oli vielä +20 astetta lämmintä. Pilviä vaeltelee taivaalla eri korkeuksilla ja tuuli henkäilee siihen sävyyn, että sää voi olla huomenna millainen tahansa.

Suomi on vapaa maa

Lieksa, tiistai 15.7

Ajomatka 165 km
Kokonaismatka 3053 km
Keskiajonopeus 17,1 km/h 

Aamulla henkeen vedetty hyttynen yskittää yhä. Juomavesi on lopussa, eikä löydy puhtaan näköisiä puroja. Järvivettä en juo, on ollut niin lämmintä. 

Käyn talossa kysymässä. Ei ketään kotona ja pihan pumppukaivo on kuiva. 

Seuraavassa talossa on kotona vain koira, kolmas on taas kuivan pumppukaivon tyhjä talo. Haveristenkin ovikellon soittoon vastaa vain äkeä urahtelu. Ajan ylämäet hitaasti ja lepään pienetkin alamäet nestehukkaa välttääkseni. Lentiiraan on enää 15 kilometriä, kyllä sen verran jaksaa vedettäkin. Mutta janottaa. 

Lentiira ei petä. Kahvila on lopetettu, mutta kaupasta saa ruokaa ja vettä. Ulkona aterioidessani paikalle ajaa toinen pyöräilijä, hakee kaupasta oluen ja istuu pöytään. Saan kaksi arvokasta tietoa. Kitsin tie Lieksasta Ilomantsiin on ajokelpoinen, ja Ilomantsissa on erinomainen ja edullinen kylpylähotelli. 

Tutkin karttaa ja arvelen, että jos ajan kaksi oikein pitkää päivää, saatan ehtiä ylihuomiseksi Ilomantsiin. Kylpylän hierovat vesisuihkut kuulostavat taivaalta. 

Koska pyöräilijän kannattaa syödä aina kun se on mahdollista, käyn Kuhmossakin kaupassa ostamassa niitä tavallisia: banaanin, jugurtin ja karjalanpiirakoita. Kysäisen kaupan kassalta Lieksaan vievistä ajoteistä. Kolmenkymmenen kilometrin mittainen hiekkatiepätkä on kuulemma aika möykkyinen, hän ei sinne polkupyörällä lähtisi. Kallistun siis pitemmän asfalttireitin suuntaan. 

Kaupan ulkopuolella pyöräilijänainen tulee juttelemaan. Hän on matkalla Ruunaan koskille ja suosittelee ehdottomasti kassan tyrmäämää maisemallista hiekkatietä, jollei sitä ole satuttu lanaamaan aivan viime aikoina. Päätän ottaa riskin. 

Tie on aivan mainio, kunhan muistaa väistellä kuoppia. Heti alkajaisiksi se sukeltaa Jongunjoen luonnonhoitometsään. Alamäessä tuuli suhisee korvissa ja silittää hiuksia. Sitten muistan, että tämäkin elämys on itse asiassa laiton, sillä laki velvoittaa nykyään pyöräilijää käyttämään kypärää. Toivon, että tämä idioottimainen holhouslaki tungetaan syvälle ja poikittain takaisin lainsäätäjän uumeniin ja isketään tappi tiukasti päälle, ettei sieltä pääse lisää samanlaisia turahtamaan. 

Vasta viidentoista kilometrin kuluttua harmini edellisen johdosta haihtuu. Kumma, ettei millään ala väsyttää, vaikka ylämäet hipovat pilviä. Syön, juon, uin ja jaksan. 

Ei tällä tiellä aina ole pelkästään hauskaa ollut. Siitä kertovat paitsi panssariesteet ja talvisodan muistomerkit, myös pientareelle pystytetty pieni valkoinen ortodoksiristi ja sen juurelle asetettu pölykapseli. 

Talon portailla istuu mies, juo kossua ja alkaa kertoa elämästään. Juttelemme pitkään. Lähtiäisiksi hän neuvoo hyvän teltanpaikan järven rannalla. 

Istun teltassa, kuuntelen kaukaisten koirien haukuntaa ja ahdan suuhuni pysyvästi edullista Pirkka- kahvikakkua. 

Nurmijärvi

Ilomantsi, keskiviikko 16.7

Ajomatka 155 km
Kokonaismatka 3208 km
Keskiajonopeus 17,3 km/h 

Aamulla ei näy pilvenhattaraa, eikä myöhemminkään. Ainoa pilvi ovat hyttyset, mäkärät, polttiaiset ja paarmat, jotka liehuvat ympärillä aamusta iltaan. 

Venäläisillä on leiri parkkipaikan vieressä. Polttavat nuotiota, uivat, ja kauas kuuluu venakon kimeä ujellus. 

Lieksan Esson pihassa sandaali tarttuu polkimen lenkkiin, kaadun ja saan ruhjeet kumpaankin jalkaan. Kärpäset herkuttelevat haavoissa lopun päivää. Mitähän niistä vielä kuoriutuu. 

-Pääseekö tästä Kitsin tietä Ilomantsiin, kysyn kahdelta äijältä keskustassa. -Kyllä piäsee, hautuumaan ohi ja isoa tietä vasemmalle, piäsee Ilomantsiin ja vaikka Roomaan. 

Lieksan ja Ilomantsin välisellä tiellä 522 on runsaasti kuolleita kyitä. Hellekö niitä liikkeelle ajaa? Myös metsäkanalintujen poikasten raatoja näkee, arvelen että enimmäkseen metson. 

Hatunkylässä jäämerenkävijälle tarjotaan ilmaiseksi munkkikahvit ja tiedustellaan, olenko muuttamassa sinne. Vastaan, että tähän mennessä kaikki ohittamani Suomen kolkat ovat näyttäneet siltä, että niihin voisi asettua. 

Uin Haapajoen Louhikosken yläpuolella. Virta houkuttelee kohti kosken imua, mutta lasken nuo kiviset kuohut mieluummin kajakilla, ehkä, joskus. Teen tulipaikalle hyvin pienen tulen hyttysten karkottamiseksi. Tehoaa paarmoihin, hyttysiin ei niinkään. Jos tuli karkaisi metsään, kotona odottaisi tukeva lasku. Asiasta muistuttaa itätuulen tuoma savun haju. Hellekausina Venäjän puolella raivoavat metsäpalot. 

Ilomantsi jo häämöttää. Tyynellä järvellä vesijetti vetää jotain, en saa kaukaa katsoen selvää, vesihiihtäjä se ei ole, näyttää traktorin sisäkumilta tai jonkinlaiselta kelkalta, jossa on ihminen kyydissä. Kovasti mekastavat - vittu hienoa! On se varmaan hauskaa. 

Kylpylähotelli. En ehdi iltasaunaan, mikä on kieltämättä pettymys. Majoitun huone Kevätpiippoon, pesen pyykkiä ja syön eväitä. Huoneessa on saunan korvikkeeksi anteliaat 30 astetta lämmintä. Kameran muistikortilta turhia kuvia poistaessani olen nukahtaa. Kuusi peräkkäistä puolentoistasadan kilometrin ajopäivää ovat nävertäneet minut ontoksi. Kaipaan täytteekseni ruokaa ja lepoa. 

Viereisestä huoneesta kantautuu kuorsausta. Avoimesta ikkunasta kuuluu tutummaksi tulleita ääniä, koivujen suhinaa ja etäistä koiran haukuntaa. Lintujen laulua ei enää kuulu. Kesä on kallistunut jälkipuoliskolleen ja sen tajuaminen tulvahtaa mieleeni syvänä, makeana alakulona. Saatan olla kotona viiden päivän kuluttua.