Välähdyksiä talosta ja huoneista

Kirsi Kivivirran veistossarja "Välähdyksiä talosta ja huoneista" pakottaa minut kuvittelemaan miltä tuntuu kävellä tuhatvuotisissa raunioissa. Jalan alla ei mikään ole haurasta. Se, mikä on jäänyt jäljelle, pysyy. Aika ei ole pysähtynyt, mutta jäljelle jäänyttä ei enää meidän aikamme kosketa. Tuhatvuotista rauniota on mahdoton ymmärtää. Tutut inhimilliset piirteet voivat vilahtaa silmissä, mutta yhtä nopeasti käsitän etten sittenkään tainnut ymmärtää oikein. Tuhatvuotisista raunioista on lopun tehnyt aika; ihmiset ovat ainoastaan rakentaneet, kuluttaneet, korjanneet, särkeneet ja hylänneet.

Veistosten henki on tuhatvuotisten asumusten; niissä on seinät, väliseinät ja lattiat. Jokainen veistos on katsojalle avoin, sen rakenne on inhimillinen ja intiimi. Katsoja ei tirkistele, koska veistokset ovat pysähtyneitä ja lopullisia. Kaikki näkyvä on tarkoitettu nähtäväksi. Luulin, että kyse oli ikiaikaisista rakenteista, mittasuhteista, ihmisen jättämistä jäljistä. Kirsi Kivivirta kertoi kuitenkin veistosten puhuvan enemmän ihmisestä itsestään, kuin tämän jäljistä.

Ihmisellä tulisi olla elämässään rakenteet, jotka ylläpitävät uskoa huomiseen. Rakenteisiin kuuluvat lattia kantamaan, seinät ja katto suojaa antamaan, ovet kulkemiseen, ikkunat valoa ja tulisijat lämpöä varten. Ensimmäiseksi romahtaa katto, kun rakenteet alkavat murtua. Vahvimmat seinät jäävät pystyyn. Vahvoille perustuksille ihminen voi loputtomasti rakentaa uutta ja tukevalla lattialla seisten korjata vanhaa.

Kirsi Kivivirran värimaailma on äärimmilleen hienostunut: valkoista, harmaata, ruskeaa. Hän tuntuu etsivän menneen maailman esteettistä tasapainoa - sellaista, jossa meidän ajallemme tyypilliset ylilyönnit ovat mahdottomia.

Teksti: Susanna Lehtonen

Kirsi Kivivirta - Curriculum Vitae