Viides vuosi on menossa. Kauanpa se kesti. Itsekin olen yllättynyt, että yhtäkkiä monien itkujen ja tärinöitten jälkeen, kaipaan evakkokodissa näköalaa, joka avautuu kulmaikkunasta. Ja metsän silhuettia siirtolapuutarhan takana; puutarhan, jonka katot ja kapeat tiet muodostavat puhelevan rytmin. Kuulen sen. Itäväylä halkoo näköalan halki, se onkin ainoa haitta. Ja sen loputon kohina.
Alan uskoa äitini sanaa: naisen mieli on kuin aurinko ja kuu. Aamuin sanoo ei, ei ja illoin sanoo juu. Minä vain elän pidemmällä aikavälillä kuin aamu ja ilta. Tarvitsen aikaa. Minun aamuni oli nelisen vuotta sitten.
Neljä vuotta sitten elokuussa oli lämmintä ja kirkasta. Läheinen metsä, joka alkaa yhtiömme pihalta, kutsui poluille ja Kivinokan sadunomaisiin metsiin. Kesämaja-alue oli kuin tonttukylä, siirtolapuutarha pieni uusi maailma runsaine pihoineen. Meren rannat olivat kerrankin lähellä. Ja mikä parhainta: sain katsella merta omasta ikkunasta, nähdä laivojen lipuvan aamuisin Kustaanmiekasta kaupunkiin ja illoin seurata niitä ulapalle.
Kuinkahan monta tuntia olen katsellut kaupungin silhuettia, arvaillut torneja, kattoja, miettinyt, mikä kuuluu mihinkin rakennukseen. Kirkkojen torneja on laskettu useampaan kertaan; kahdeksan on löytynyt. Suomenlinnan kirkkotorni väläyttelee pimeälläkin. Aamuauringossa ikkunat Sörnäisissä heijastavat kirkkautta kuin kristallit. Panoraamaan ei väsy – kohinaan kylläkin.
Mutta voi alkuvuosien pimeitä aikoja. Pimeys syöksyi kuin meren musta aalto suurista ikkunoista, tahtoi imeä itseensä, sai koko olemuksen tärisemään voimastaan. Onneksi kerrosta ylempänä asui ymmärtäväinen täti, joka jaksoi kuunnella tutinaani. Eipä olisi arvannut alkusyksyn leppeinä iltoina, että itku hiipi kotiin ja kaipaus maanpinnalle oli lähes paniikinomainen. Aloin inhota koko taloa ja sen tuottamaa tuskaista oloa. En halunnut katsoa merta, en metsää. Halusin vain pois ja pian!
Kolme tuskaisaa vuotta enkä kuollut, en edes mieltäni menettänyt, vaikka välillä uskoin. Välivuosi kaikkine käänteineen rakensi hiljaisuudessa kotia, ilman meitä. Nuorison valtaama koti ei näyttänyt omalta, mutta tietoisuus omasta osuudesta siihen kasvoi. Kun putkiremontin kaaoksessa viivähtää, täytyy joka kerta pysähtyä ikkunan ääreen ja katsoa kauas horisonttiin, imeä näköalaa ja avaruutta, merta ja metsää, seurata Kulosaaren siltaa pitkin kiemurtelevaa oranssia metroa ja kokea olevansa viimeinkin kotona. Kaupungissa kotona.
Lisää sivuja:
Saaran nettikolumneja:
Muita sivuja:
Wroclaw - Breslau - Wratislawia
Piirustuksia Tyrnävältä ja Oulusta
Hesalaisten henkireikä - Kivinokka
Kuvakertomuksia:
Heikin blogeja:
Lisää sivuja:
"Latvian historiaa ja kulttuuria" -kirja
Itäväylä