Taimeninstituutti ry. Taimenen suojelu retuperällä, kalastonsuojelu, suojelu, suojelukohde, suojelutyö, uhanalainen, suojelutoiminta, alkuperäiskanta

[Taustaa] [Suojelu retuperällä?] [Kunnostukset ] [Kalastuskulttuuri] [Keskustelu] [Kehitys]

Taimeninstituutti ry ja lohikalatoiminta v. 1992-2002

Kun taimen -projektia v. -94 käynnistettiin, oli asiasta kiinnostuneita kiitettävästi tyrkyllä. Uusia kalapaikkoja avattiin. Harrastusmahdollisuudet paranivat. Trendit taimenen suojelun osalta olivat kuitenkin alamaissa. Siinäkö se toiminnan sauma oli - ryhtyä suojelu-järjestöksi? Olihan meillä mm. Trout Unlimited esimerkkinä, missä kalastajat ovat toimeneet taimenen puolesta ja turvanneet kalaharrastuksen edellytyksiä.

Taimenen suojelu retuperällä

Taimentoiminta, joksi me toimintamme ristittiin, alkoi toki istutuksista. Se, että aloituskohteessa Monikonpurolla istukkaaksi sattumalta tuli Ingarskilanjoen kanta, saattoi osaltaan vaikuttaa siihen, että tämän toiminnan huomio keskittyi taimenen suojeluun. Olihan se jätetty heitteelle. Kalastuksen edistämisestä huolehtii maassamme niin moni muu järjestö. Ehkä tämä suojelunäkökulman myötä meillä voisi olla jotakin sellaista annettavaa, mistä suomalainen kalatalous muuten jäisi paitsi.

Näin jälkeenpäin tarkasteltuna voisi asiasta olla hyvinkin huolissaan. Tieto lisää tuskaa. Tietämättömänä olisi ehkä helpompi olla. Taimen ja sen suojelu on rankasti yksinkertaistettu. Tämä vaikuttaa moneen asiaan. Halutaan esim. vai suojella kannan vaeltavia yksilöitä tai ajatellaan, että kanta on joko alkuperäistä tai sekoittunutta. Mitään välimuotoa ei ole, ja jos jonnekin on istutettu kerran vierasperäisiä, on suojeluarvo mennyttä. Näin ei kuitenkaan ole!

Taimenta ja sen perimän monimuotoisuutta pitäisi suojelua, mutta miten? Perimän monimuotoisuus ei tarkoita vain sitä,
että kannalla on mahdollisimman laaja muuntelu. Voidaan puhua taimenen monimuotoisuudesta, jolla esim. voidaan tarkoittaa, että tietyltä alueelta löytyy mahdollisimman paljon perinnöllisesti eriytyneitä kantoja. Sen ohella että on erilaisia monimuotoisia kantoja, on yhtä olennaista myös turvata kantojen sisäinen monimuotoisuus. Kannat eriytyvät ja muodostavat toisistaan poikkeavia osakantoja, jotka sopeutuvat oman elinympäristönsä erityisolosuhteiden mukaan.

Taimenen suojelun määrittelyssä on myös olennaista ymmärtää miten muuntuvainen ja moni-ilmeinen ko. laji on. Tiukan kolmijakoinen ja viljelykeskeinen näkemys ei tee hyvää suojelulle. Suojelutyössä olisi olennaista tiedostaa itse suojelun kohde. Tässä suhteessa tarkastelunäkökulma on olennainen lähtökohta tarkoituksenmukaisen suojelun edistämisessä.

Erään näkemyksen mukaan pieniä kantoja ei tarvitse suojella, koska ne on niin sisäsiittoisia. Tämä olettamus on usein kuitenkin aiheeton. Uusimpien tutkimusten (Koskinen&Primmer) mukaan luonnonvalinta määrää perimän koostumuksen hyvinkin pienissä populaatioissa. Pienet kannat katoaa todennäköisemmin kuitenkin niiden elinympäristön muutosten, esim. kuivuuden tai kutualueiden liettymisen myötä, ei perimän rapautumisen seurauksena.

Jotkut olettaa, että jos taimen lisääntyy luonnossa, kertoo se kannan olevan sopeutunut ko. ympäristöön. Asia taitaa kuitenkin olla niin, että taimenilla on tietty sopeutumiskyky, jonka puitteissa mikä tahansa taimen kotiutuu luonnonkiertoon jos elinympäristö tarjoaa tietyt perusedellytykset. Taimenen luontainen lisääntyminen ei siis automaattisesti tarkoita sitä, että kyseisellä taimenyksilöillä olisi erityistä sopeutumista ko. vesistöön. Usein yksittäiset luonnontaimenet ovat kuitenkin istukkaiden satunnaisia jälkeläisiä, eivätkä vielä muodosta varsinaista luonnonkantaa. Tällaisesta voi puhu vasta sitten kun luonnossa syntyneet taimenet saavat jälkeläisiä.

Sinänsä luonnontaimenen elvyttäminen ei automaattisesti edistä taimenen suojelua. Saattaa jopa käydä päinvastoin. Jos kyseinen luonnontaimen onkin yksittäisten vierasperäisten istukkaiden jälkeläisiä, saattaa tämä siirtää alueella esiintyviin eriytyneisiin kantoihin vierasta perimää, mikä voi heikentää alkuperäisen kannan elpymistä.

Vierasperäisillä kannoilla voi olla eri kutuajat. Tässä suhteessa kantojen siirtyminen etelä-pohjois-akselilla suuntaan tai toiseen, voikin olla kaikkein kriittisintä. Pohjois-Suomessa taimenet kutevat pari kuukautta aiemmin kuin Etelä-Suomessa. Talven lämpötila saa poikaset talven aikana kehittymään uudessa ympäristössä mahdollisesti aivan liian nopeasti tai hitaasti, verrattuna alkuperäiseen vesistöön. Kehittyminen on kiinni myös veden lämpötilasta, jossa saattaa olla alueellisestikin suuria eroja, jos vesi on lähdepitoista tai ei.

Myös kahden naapurivesistönkin suhteen saattaa taimenten käyttäytymisessä olla suuria eroja. Yksi vesistö voi olla hyvin savisamea ja herkästi lämpenevä, seuraava viereinen vesistö taas voi olla kirkas ja kylmä lähdepuro, kun taas seuraava on hapan ja humuksen värjäämä. Maantieteellinen läheisyys ei siis automaattisesti tarkoita sopeutumista ympäristöön ja saman-laisia ominaisuuksia kantojen välillä. Suojelun nimissä on kuitenkin istutuksissa usein käytetty maantieteellisesti läheisintä alkuperäiseksi oletettua viljelykantaa.

Ongelmia syntyy kaikista yksinkertaistuksista. Ongelmia syntyy myös epätietoisuudesta. Joidenkin mielestä taimenkantoja ei saisi lainkaan sekoittaa. Sekoittumista ei liene kokonaan mahdollista välttääkään. Onhan maahamme istutettu erilaisia taimenia jo toistasataa vuotta. Toiset taas perustelevat ettei kantojen puhtaanapidosta kannata enää välittää, vetoamalla siihen että ne ovat jo sekoittuneita. Sekoittuminen ei kuitenkaan ole mikään ehdoton juttu. Olennaista olisi edistää sellaisia toimintastrategioita, missä taimenen monimuotoisuus ja kantojen sisäinen monimuotoisuus, eli sopeutumiskyky ja tuottavuus tulisi pitkällä tähtäimellä mahdollisimman hyvin turvattua. Usein ongelmana on liian lyhytjänteinen tarkastelu.

Perimä kehittyy ilmeisesti osin ainakin sen perusteella missä suhteissa tietty perimän on edustettuna emokalastossa. Sekoittuminen onkin suurempaa silloin kun luonnonkannat ovat poikkeuksellisen pienet ja vierasperäisten istukkaiden osuus suuri. Tällä hetkellä lukuisat luonnonkannat ovat kooltaan hyvin pieniä. Parin vierasperäisen istukas -emokalan osuus saattaa muodostua merkittäväksi. Tällä perusteella suojelutoiminnan kannalta olisikin luonnonsuojelullisesti olennaista priorisoida luonnontaimenen elvyttäminen sen perimän perusteella.

Toistaiseksi perimätutkimukset ovat kuitenkin vasta alkutekijöissään, ettei priorisointia oikein voida tehdä. Varovaisuusperiaatteen perusteella kantoja sekoittamista pitäisi välttää. Tähän asti asiaan ei kuitenkaan ole Suomessa suhtauduttu vakasti, kuten ei kalastonsuojeluasioihin muutenkaan.

Taimenen suojelutyössä luonnonkannan taustan tiedostaminen onkin hyvin olennainen kysymys. Useimpien maamme taimen-kantojen perimää ei ole tutkittu. Joidenkin mielestä tutkimus
on niin kallista, ettei niitä ikinä edes tulla tutkimaan. Miten niiden suojeluarvo sitten voidaan määrittää? Varmuudella ei välttämättä mitenkään. Toisaalta milloin poikkeava perimä antaa aihetta ottaa suojeluasiat huomioon. Se taitaa olla
pitkälti arvottajasta kiinni. Esimerkiksi Kymijoen pääuomasta on löydetty taimenta, jota vahvasti epäillään alkuperäiseksi. Kymijoella ei kuitenkaan olla ryhdytty erityisiin toimiin.

Ongelma näissä taimenasioissa on edelleen se, ettei niitä ole kunnolla haluttu tutkia. Ei tiedetä mikä on suojeltava ja uhanalainen. Moni viranomaisten luokittelema ei -uhanalainen onkin viime vuosina muuttunut uhanalaiseksi ja päinvastoin. Nykyinen suojelustrategia pohjaa pääosin 80 -luvulla vanhentuneella tekniikalla tehtyihin tutkimuksiin. Perimätutkimustekniikka on tämän jälkeen jonkin verran edistynyt, ja teoreettinen suojeluymmärrys. RKTL:ssa tieto laahaa kuitenkin pahasti perässä.

Esimerkiksi tämän Ingarskilalaisen suhteen he eivät vain ole haluneet osoittaa todeksi kannan tanskalaiset sukujuuret. Se on sellainen arvovaltakysymys. Kuka tutkija vapaaehtoisesti myöntyy tunnustamaan, että suojelua on vuosikymmenet tehty totaalisen väärin perustein.

Paikallisten luonnonkantojen suojelun tehostaminen on ehkä helpoin ja nopein tapa elvyttää luontaista ja perinnöllisesti arvokkaita taimenia. Tämä takia päähuomio pitäisi ehkä keskittää pienvesiin. Osin tätä voi perustella jo senkin takia, koska purovesillä parantunut tilanne ei välttämättä johda heti tehokkaampaan kalastukseen, mikä vesittäisi saavutetun parannuksen.

Institutionaaliset ja inhimilliset rajoitteet

Juridisesti taimenen suojelu olisi helppoa, jos vain tahto olisi. Tällä hetkellä kala-asiat kuuluvat hallinnollisesti kalaviranomaiselle. Tämä on kuitenkin yrittänyt työntää kalastonsuojeluvastuun ympäristöhallinnin harteille. Kala-asiat eivät kuitenkaan ole luonnonsuojelulain piirissä, eikä ympäristöhallinnolla ole erillisiä momentteja asian edistämiseen, saati osaamista. Kalastonsuojelukysymykset ovat myös ympäristöjräejstöissä saaneet hieman vastaavanlaisen vastaanoton.

Kalatalouden virkamiehet (eläkkeellä) Harri Dahlström sekä Uudenmaan kalatalousjohtaja Markku Marttinen ovat toimineet Luonnonsuojeluliiton kala-asiantuntijoina. Ei siis kannata ihmetellä miksi luonnonsuojeluliitossa katsotaan, ettei taimen ole mikään merkittävä luonnonsuojelukysymys. Kumpikin em. avainhenkilöistä vastustavat sellaista valikoivaa kalastusta, jossa esim. luonnonkalat vapautettaisiin.

Luonnonsuojeluliitto tekee tiivistä yhteistyötä eläinsuojelujärjestön kanssa, joka näkee kaikki kalayksilöt saman arvoisina. Heidän näkemyksen mukaan uhanalaisia kaloja ei lainkaan pitäisi pyytää. Tätä Marttinen tai Dahlström eivät kuitenkaan ole sanoneet ääneen. He kuitenkin suhtautuvat pyydä tai päästä-kalastukseen sekä istukkaisiin kohdistuvaan valikoivaan kalastukseen hyvin kielteisesti.

Taimeninstituutti on toki ajanut taimenen suojelua ja pyynnin säätelyä. Kumpikin em. henkilö on varoittanut meitä siitä, ettei asiaa pitäisi lainkaan nostaa esiin, sillä näin käy, niin siinä tapauksessa kalataloushallinnossa joudutaan ryhtyyn toimenpiteisiin. On annettu ymmärtää, että tietynlaisen valikoivan kalastuksen yleistyminen saattaa provoisoida eläinsuojelutahot, mikä saattaisi johtaa kalastusta yleisesti vastustavaa mielialaa. Kalastus- ja eläinsuojelulaki ovat tässä suhteessa ristiriidassa.

Kyseiset kalahallinnon asiantuntijat ovat esittäneet asian niin, ettei nykylainsäädäntö anna kalastajille oikeutta vapauttaa alamitan täyttänyttä kalaa. Sillä ei ole kalastuslain suojaa, joten se on eläinsuojelulain piirissä. Nykyinen kalastuslaki sellaisena kuin se on, tai miten sitä tulkitaan ei anna uhanalaisille kalakannoille riittävää suojaa. Siksi joko sitä tai sen tulkintaa pitäisi muuttaa.

Jää nähtäväksi kuka ja miten taimenen suojelua jatkossa edistetään. Ainakaan Luonnonsuojeluliitto ei näytä pitävän suojelun tarpeellisena. Aina jos jotain asiaan liittyvästä heiltä kysyy, torjutaan kysymys sillä toteamuksella, etteivät he pitävät pyydä ja päästä -pyyntiä tai siihen rinnastettavaa (istukkaisiin kohdistuvaa valikoivaa kalastusta) kalojen rääkkäyksenä.

Taimenenkin suojelussa asiaargumenteilla ei tunnu olevan väliä. Luonnonsuojeluliitto on yhtä vähän kuin kalahallinto ollut halukas perustelemaan asioita. Heidän ainoa motiivi on vaientaa keskustelu. Kyse on arvovallasta ja uskottavuudesta, jossa he näkevät ainoana oikea ratkisuna sen, että koko kysymys lakaistaan maton alle. Taimenta pidetään merkityksettömänä ja toisaalta liian vaikena tapauksena.