20.6.2004 Pyörä- ja vaellusretkeni Sorsatunturille lähtee Sodankylän elokuvajuhlilta. Tehtyäni viimeiset ruokahankinnat poistun juhlahumusta ja hyppään vihdoin pyörän päälle.
Poljen Luiron mutkaan Tanhuaan, kohti Aleksi Hihnavaaran eli Moksun kotiseutuja. Ennen Tanhuaa tie kulkee jyrkkien kallioisten petäjärinteiden välistä, välillä taas ajetaan heinäntuoksuisten
Luiron kylien läpi. Turisen Tanhuassa tutun kahvilanpitäjän kanssa ja päätän vielä iltasella lähteä käymään Arajärvellä
katsomassa kansatieteilijä Samuli Paulaharjun Sompio-teoksessa kuvaamia seitoja.
Tie puskee läpi hiekkaisten mäntyharjujen, vanhojen kodanpaikkojen ja poroerotusten vierestä. Porot tuijottavat pyöräilijää epäuskoisesti, kunnes
röhkivät karkuun. Usein pyörällä pääsee lähelle erilaisia eläimiä, koska ne eivät näytä tajuavan mikä pyöräilijä on. Se ei näytä
ihmiseltä, eikä siitä lähde myöskään ihmiselle lajityypillistä pörisevää ääntä.
Kohdassa missä Siyliöjoki laskee Arajärveen on Paulaharjun mukaan joessa vanha Sompion metsäsaamelaisten seitakivi, jota en kuitenkaan löydä, vaikka kävelen joenmutkia jonkin matkaa. Viereisen Seitajärven seitakivi sen sijaan
nousee ilta-auringossa järvestä kuin keltaisen vesiolennon pää. Seita vahtii kuulemma hyvää särjen kutupaikkaa. Tyynet järvenselät, joista ympäröivät metsät heijastuivat alassuin sijaitsevana maailmana, tuovat mieleen saamelaisten pyhät
saivo-järvet, joiden kannen alta löytyvät vainajien asuinsijat.
Lämmin kesäyö innoittaa pyöräilemään Kemijoen tulvaniittyjä seuraillen Marttiin, josta
puolestaan alkaa Värriöjoen vieressä kulkeva hiekkatie kohti itää. 130 km päivä- ja yömatkan jälkeen löytyy matalalta Värriöjoelta lopulta mainio laavupaikka.
Arajärven seita
