Trauman hoito - yleiskatsaus
Traumaperäisten häiriöiden hoitoon on kehitetty useita eri menetelmiä. Kaikki nämä menetelmät
perustuvat seuraaviin
periaatteisiin:
- Terapia suunnitellaan aina vastaamaan kunkin selviytyjän yksilöllisiä tarpeita.
Apuna käytetään huolellista haastattelua sekä erilaisia kyselylomakkeita. - Traumaterapiatyötä tehdään vain silloin, kun potilas ei ole kriisitilanteessa.
Jos potilas on huomattavan masentunut, itsemurhahakuinen, kärsii vakavasta
ahdistuneisuudesta, tarvitsee päihdevieroitusta tai elää edelleen traumaattisissa
olosuhteissa (esim. jatkuva perheväkivalta, hyväksikäyttö, kodittomuus),
nämä ongelmat on ensin hoidettava asianmukaisesti. - Potilas ja terapeutti tekevät terapiasuunnitelman avoimessa ja luottamuksellisessa
ilmapiirissä. Tämän jälkeen traumamuistoja käydään yksityiskohtaisesti lävitse.
Tavoite on, että potilas vähitellen oppii selviytymään muistojen, traumaa muistuttavien
tapahtumien ja niihin liittyvien tunteiden kanssa ilman ylitsepääsemätöntä ahdistusta
tai emotionaalista turtumusta. - Traumakeskeisen työstämisen päämääränä on, että potilaan itsetunto ja -kunnioitus
kestävät traumamuistot sekä niiden aiheuttamat tunteet. Traumamuistot eivät terapian
seurauksena häviä, mutta muuttuvat siedettäviksi uusia selviytymiskeinoja käyttämällä.
Trauman työstäminen voidaan käydä läpi eri tavoin riippuen siitä, minkä tyyppisiä traumanjälkeisiä ongelmia potilaalla on.
Normaali stressireaktio on kyseessä, kun terve aikuinen kohtaa yksittäisen traumaattisen tapahtuman ja sen seurauksena kokee intensiivisiä pahoja muistoja ja tuntee itsensä emotionaalisesti turraksi. Hänen olonsa saattaa olla epätodellinen, jännittynyt tai ahdistunut, ja sosiaalisten suhteiden ylläpito saattaa jäädä. Tällaiset henkilöt toipuvat usein muutaman viikon kuluessa, ja saattavat hyötyä ryhmässä tapahtuvasta trauman jälkipuinnista. Jälkipuinti aloitetaan trauman kuvaamisella, jonka jälkeen siirrytään trauman aiheuttamien tunnepohjaisten reaktioiden kuvaamiseen. Sitten selviytyjät keskustelevat avoimesti trauman jälkioireista. Lopuksi heille kerrotaan normaaleista traumareaktioista sekä positiivisista psyykkisistä selviytymiskeinoista.
Akuutin stressihäiriön tyyppioireita ovat paniikkireaktiot, hämmennys, dissosiaatio, unettomuus ja vaikeudet selviytyä päivittäisistä askareista. Suhteellisen harvat selviytyjät kokevat tämäntyyppisen reaktion; tavallisesti kyseessä on tällöin pitkällinen katastrofi, jonka seuraukset ovat kauaskantoisia: tuho, kuolema tai kodin ja/tai yhteisön menetys. Hoito sisältää välittömän tuen lisäksi olosuhteista riippuen selviytyjän siirtämisen pois tapahtumapaikasta, vaikeimpien oireiden lievittämisen lääkityksellä sekä lyhyen psykoterapiajakson.
Komplisoitumaton post-traumaattinen stressihäiriö käsittää jatkuvan trauman uudelleenkokemi-
sen painajaisina ja takaumina,
traumasta muistuttavien paikkojen ja tapahtumien välttämisen, emotionaalisen turtumisen ja kohonneen vireystilan aiheuttamat oireet.
Häiriön hoidossa voidaan käyttää muun muassa lääkitystä sekä erilaisia psykoterapioita:
- "Traumaryhmässä" ryhmän jäsenten on mahdollista jakaa kokemuksiaan toisten selviyty-
jien kanssa. Vertaisten kohtaaminen ja hyväksyminen on usein helpompaa kuin terapeutin, jolla tosin on koulutus, mutta joka ei kuitenkaan pysty täysin ymmärtämään potilasta henkilökohtaisten kokemusten puuttuessa. Oman tarinan kertominen ja surun, ahdistuksen ja syyllisyyden kohtaaminen auttaa selviytyjää kulkemaan elämässään eteenpäin sen sijaan, että tämä jumittuisi sanattomaan avuttomuuteen ja epätoivoon. - Lyhyt psykodynaaminen psykoterapia keskittyy trauman aiheuttamien emotionaalisten ristiriitojen ratkaisemiseen. Traumatapahtuman kertaaminen rauhallisessa, empaattisessa, ymmärtävässä ja ei-tuomitsevassa ilmapiirissä auttaa potilasta saavuttamaan paremman itsekunnioituksen sekä löytämään tapoja selviytyä trauman aiheuttamista intensiivisistä tunnekokemuksista. Yhdessä terapeutin kanssa pyritään myös tunnistamaan olosuhteet, jotka laukaisevat muistoja ja pahentavat stressioireita.
- Trauman hoidossa käytettyjä kognitiivis-behavioraalisia lähestymistapoja on periaatteessa kaksi:
- Altistusterapiassa menneisyyden traumaa kohdataan esimerkiksi muistelemalla tapahtumaa yksityiskohtaisesti ja käymällä paikoissa,
jotka muistuttavat traumasta. Altistuksen tavoitteena on auttaa potilasta kohtaamaan ja hallitsemaan trauman aiheuttamaa pelkoa ja
ahdistusta, mutta se on tehtävä varovasti potilaan uudelleen traumatisoimisen ehkäisemiseksi. Joskus traumamuistot ja muistojen
laukaisijat on mahdollista kohdata kaikki yhtä aikaa ("flooding"). Usein on kuitenkin viisasta edetä asteittain kohti kipeintä
kokemusta aloittaen vähemmän järkyttävistä tilanteista tai käymällä traumaa läpi pala palalta ("systemaattinen poisherkistäminen").
Myös esimerkiksi rentoutustekniikoiden harjoittelusta ennen altistusta on monesti apua.
- Kognitiivis-behavioraalisessa terapiassa harjoitellaan esimerkiksi ahdistuksen hallintaa ("stress inoculation training") esimerkiksi hengitys- ja rentoutusharjoitusten ja biopalautteen ("biofeedback", jossa henkilö opettelee tunnistamaan kehonsa eri signaaleja) avulla. Potilasta opetetaan myös tunnistamaan ja muuttamaan negatiivisia ajatuskulkujaan (kognitiivinen restrukturointi). Myös vihan hallinta, tulevaisuuden traumaoireiden käsittely, päihteiden käytön vähentäminen sekä sosiaaliset taidot ovat tärkeitä harjoittelukohteita. Altistus- ja kognitiivis-behavioraalista lähestymistapoja käytetään yleensä yhtäaikaisesti. On kuitenkin hyvä välttää liian monien metodien käyttöä, jotta potilas ei hämmenny tai ahdistu.
- Altistusterapiassa menneisyyden traumaa kohdataan esimerkiksi muistelemalla tapahtumaa yksityiskohtaisesti ja käymällä paikoissa,
jotka muistuttavat traumasta. Altistuksen tavoitteena on auttaa potilasta kohtaamaan ja hallitsemaan trauman aiheuttamaa pelkoa ja
ahdistusta, mutta se on tehtävä varovasti potilaan uudelleen traumatisoimisen ehkäisemiseksi. Joskus traumamuistot ja muistojen
laukaisijat on mahdollista kohdata kaikki yhtä aikaa ("flooding"). Usein on kuitenkin viisasta edetä asteittain kohti kipeintä
kokemusta aloittaen vähemmän järkyttävistä tilanteista tai käymällä traumaa läpi pala palalta ("systemaattinen poisherkistäminen").
Myös esimerkiksi rentoutustekniikoiden harjoittelusta ennen altistusta on monesti apua.
- Lääkityksellä voidaan vähentää ahdistusta, masennusta ja unettomuutta, jotka ovat tavallisia traumaperäisestä stressihäiriöistä kärsivillä. Siitä voi myös olla apua muistojen aiheuttaman ahdistuksen ja emotionaalisen turtumuksen vähentämisessä.
PTSD, johon liittyy muita psykiatrisia häiriöitä, on huomattavasti komplisoitumatonta PTSD:tä yleisempi. PTSD esiintyy tavallisimmin masennuksen, paniikki- tai muun ahdistuneisuushäiriön tai päihteiden väärinkäytön kanssa. Hoitotulokset ovat parhaat, kun kaikkia häiriöitä hoidetaan yhtä aikaa, ei yksi kerrallaan; erityisen tärkeää tämä on, jos PTSD:en liittyy päihdeongelma. Komplisoitumattoman PTSD:n kohdalla kuvattuja hoitomenetelmiä voidaan käyttää myös tämän ryhmän potilaille, ja samanaikaisesti suunnitellaan myös muiden häiriöiden tai riippuvuuksien korjaamiseen tähtäävä hoito.
Kompleksinen PTSD ("äärimmäisen stressin aiheuttama häiriö", disorder of extreme stress) on tavallinen pitkään jatkuneen,
erityisesti lapsuusiässä tapahtuneen, traumatisoinnin uhreilla. Tavallista on, että henkilöillä on useita psykiatrisia diagnooseja,
kuten persoonallisuushäiriö (esim. rajatila- tai asosiaalinen persoonallisuushäiriö) tai vaikea dissosiaatiohäiriö. Heillä on
erilaisia ongelmia käytöksen (impulsiivisuus, aggressiivisuus, yliseksuaalisuus, syömishäiriöt, päihde-
ongelmat, itsetuhoisuus)
tunteiden ilmaisun ja hallinnan (intensiivinen raivo, paniikki, masennus) sekä henkisten prosessien (fragmentoitunut ajatuskulku,
dissosiaatio, amnesia) alueella. Näiden potilaiden hoito on usein pitkäaikainen ja vaatii hienovaraisen, hyvin strukturoidun
hoito-
suunnitelman, mieluiten traumaan erikoistuneen tiimin toteuttamana.