Elo/Syyskuu 05
Heinäkuussa mamma vähän uhkaili, jos meikäläinenkin valloittaisi näyttely-estraadit. Nyt on sitten missinä olemista kokeiltu. Ei tarvitse kuulemma toiste vaivautua.

Taavi ilmoitettiin Tampereella 18.9. olleeseen ryhmänäyttelyyn. Minut sitten pistettiin mukaan siinä sivussa. Mamma ajatteli, että mitäs siinä sen kummempia. Osaanhan minä kävellä ja seisoa.

Tuttu kasvattaja lupasi antaa myös esittejälle vinkkejä, ettei sen tarvitse kiskoa hihnoja niin hermostuneesti siellä kehässä. Treeninkikerta oli ihan järkytys. Kukaan ei kertonut mulle, että tarttee käyttää kaulapantaa. Jo useamman vuoden ajan olen ollut vannoutunut valjasjätkä. Puolikuristavakravatti kaulassa, eihän sellaisen kanssa VOI kävellä.

Siinä se mamma sitten yritti. Kiskoi perässään kiroilevaa markkinapalloa ja harmitteli mielessään, että oli jo ehtinyt paperit laittaa menemään. Tästä tapauksesta alkoikin sitten meidän intensiivinen harjoittelujakso.

Jok´ikinen päivä mamma raahasi minut kentälle. Laittoi narun jatkoksi ja sitten tepasteltiin edes takaisin. Ihan hirveetähän se oli, ainakin aluksi. Jos jotain hyvää, pitää sanoa, niin ei se Taavikaan vähällä päässyt. Samalla tavalla pylleröäkin retuutettiin edes takaisin kentän laitaa. Taavin ongelmahan ei ole kaulapannat. Kaveri vain kulkee aina niin pilvissä, että jalat ei meinaa pysyä maassa. Hävettää myöntää, mutta avokätisen makkaratarjoilun ja mamman periksiantamattomuuden myötä antauduin lopulta kesytetyksi.

Tampereella oli kylmä. Koiria kyllä oli, mutta lähempää tuttavuutta ei päässyt tekemään. Seistiin vain paikallaan narun takana ja odotettiin. Viereisen kehän pitkäsääriset kaunottaretkin jäi kokonaan katsastamatta (Ossi on heikkona salukeihin).

Itse esiintyminen meni hyvin siihen asti, kunnes mamma nosti minut pöydälle. Sivusta hyökkäsi joku hirveä ukko tikku tanassa kimppuuni. Sätkynhän siitä saa! Mamma tuuppasi minut vielä uudelleen pöydälle, mutta siinä vaiheessa oli pakko jo sanoa, että anti olla tai alkaa tulee hammasta. Muutaman kerran jälkeen äijä alkoi uskomaan, vaikka mamma yrittikin vakuutella, ettei se pure. Saatiin harmaa nauha ja päästiin poistumaan.

Mamma ja isukki eivät olleet oikein tyytyväisiä esiintymiseeni. Kunnollinen arvio jäi saamatta ja mammaa harmitti, että omasta pikku kultamussukasta kirjoitetaan niinkin ikävään sävyyn, kuin aggressiivinen.

Taavilla meni vähän paremmin. Jälkikäteen mamma ja isukki sitten märehtivät, olisiko minullakin ollut enempi mahdollisuuksia, jos tuomari olisi ollut vähän kohteliaampi. Esitellyt ensin itsensä, kutitellut vähän leuan alta ja jutellut mukavia. Sillä tähän ikään mennessä, ketään en oo purenut.

Harmituksen mentyä ohi, olihan se mamma meistä ylpeäkin. Ravattiin kuulemma tosi hienosti ja seistiin komeina. Meikäläisen arvostelussa luki reippaat liikkeet ja Taavilla taas: erinomaiset liikkeet ikäisekseen. Että kävelemään opittiin!