Kesä-Heinäkuu 08
Nyt on sitten lomailtu. Tarkoittaa sitä, että ollaan otettu lungisti ja osallistuttu kesärientoihin. Agilitystä on pidetty pitkää ja ansaittua lomaa. Kentällä on kyllä välillä käyty, mutta pelkästään huvittelumielessä.

Heti kesän alussa perheen tie vei Roomaan. Mamma oli sitä mieltä, että meitä ei muinaiset kivenmurikat kiinnosta. Me matkustimme Taavin kanssa koirahotelliin Tuusulaan. (Ruokakulttuuri olisi kyllä meillekin kelvannut, mutta jättivät kertomatta, että Italia on myös ihanan rasvaisen pizzan maa!!!)

Hotellissa meillä oli yhteinen sisäyksiö ja ulkoiluun soveltuva pihayksiö. Enpä oikein ymmärrä, mitä nautittavaa siinä on ettei saa nukkua omassa itselle oikein muotoutuneessa sängyssä.

Oudoista paikoista ei voi koskaan tietää. Pistin Taavin tiedustelijaksi. Jos jonnekin piti lähteä, Taavi meni aina edelle ja minä tulin perässä. Tyhmähän sitä olisi, jos suoraan suden suuhun kävelisi.

Loman parhaasta hetkestä olemme kyllä mamman kanssa samaa mieltä. Se oli jälleennäkeminen! En ole varmasti koskaan ollut niin iloinen. Ja kyllä mammakin sen sai nahoissaan tuntea. Hypin ja pompin niin, että mamman käsivarret oli ihan verillä.

Perheen yhteisen matkan teimme Tampereelle. Taavilla oli siellä kasvattien sukutapaaminen. Minä pyörin mukana mustana lampaana. Aamupäivällä Taavi ja mamma pääsivät tekemään agilitya. Sitten oli papan ja minun mielipuuhaa eli makkaransyöntiä ja lopuksi vielä verijälkeä.

Mamma kyllä innostui jäljestämisestä. Ja Taavinkin mielestä se oli jännää puuhaa. Melkein meinasi pupu tulla pöksyyn, kun Taavi lähti jäljelle ihan häntä koipien välissä. Hienosti Taavi kuitenkin veti jäljen loppuun asti.

Tampereen jälkeen teimme "pakollisen" landereissun. Taavi taas hieman karkaili, mutta pappa ajetteli, että eiköhän se jo tunne tontin rajat niin, ettei naapurimaille lähde. Kyllä nälkä possun kotiin ajaa.

No mamma oli sitten meidän piristykseksi varannut matkaan hieman verta. Jäljet meni kyllä ihan plörinäksi. Taavilla kävi niin, että metsässä sattui olemaan ihan tuorettakin riistaa parin peuran muodossa. Ei kait sillon mitkään makkarajäljet kiinnosta.

Meikäläinen on taas liian viisas. Kyllä minä sen jäljen haistoin ja tarkkaan tiesin minne se meni. Mutta, mutta. Ihan hullun rohkeahan sitä olisi, jos jotain verijälkiä rupeaisi seuraamaan. Jälkien päässä on varmasti sen veren omistaja. Mistä sitä tietää mikä peto siellä on. Ja jos noin ruumiinnesteitä tiputtelee, niin tuskin sitä kovin lempeällä tuulella on.

No verta on vielä jäljellä ja mamma varmaan tulee kokeilemaan, joska homma onnistuisi tuossa meidän tutussa ja turvallisessa lähimetsässä.