Tammikuu 09
Voi kuulkaa! Nyt on suuria uutisia! Suuren suuria uutisia ja mamma vaan panttaa tietoa. Minusta on tullut ISÄ!

Sitähän olen aina sanonut, että kyllä mussa miestä riittää. Joulun alla pääsin sitten heilastelemaan Auretan kennelin Unaa. Näitä kylän tyttöjä siis. Ja meikäläinenhän on herrasmies. Ensi treffeillä vähän lirkuteltiin ja leikiteltiin pimatsun kanssa. Naisia pitää osata käsitellä.

Toisella ja kolmannella tapaamisella ei kauheesti tarvinnut enää tyttöä lämmitellä. Sehän oli jo sulaa vahaa meikäläisen nähdessään. Voi vietävä. Kivaa oli! Mutta ei tästä nyt kuulemma pitempi aikaista suhdetta tule, vaikka mammalle olen yrittänyt pikku visiittiä ehdotella.

No ehkä parempi, etten jäänyt sinne nurkkiin pyörimään. Tiedä, vaikka minkälaisia velvollisuuksia, sitä olisi itselleen kerännyt. Una nimittäin pyöräytti tammikuun lopussa pentueen. Kaksi komeaa poikaa ja tyttö! Huh, huh! Kyllä tässä nyt aika polleita poikia ollaan. Mukava nähdä millaisia maailman valloittajia tirriäisistä kasvaa. Kovasti terkkuja Unalle!

Vähän on pää pyörällä. Mitäs tässä nyt sitten muuta...Normielämää. Agilityharrastus on viime aikoina ollut huvittelupuolella. Mammalla ei kuulemma ole aikaa panostaa. No sehän se ongelma onkin. Mamma. Taavin kanssa ollaan ihan supereita. Mamma ei vaan pysty hallitsemaan päätään ja jäseniään.

Nyt on sitten keskitytty ohjaajan treenaamiseen. Mamma ajatteli, että pienempi takapuoli voisi lisätä liikkuvuutta ja kohottaa itsetuntoa. Tarkoittaa sitten päivittäisiä jolkottelulenkkejä. Voisi luulla, että me Taavin kanssa vedetään lonkkaa sohvalla, mutta ei.

Eihän se mamma yksin pärjää. Taavi pitää tahtia edessä ja huolehtii, ettei lusmuilla. Meikäläinen taas jarruttelee takana, ettei syke pääse liian korkeaksi nousemaan.

Mamma on kyllä sanonut, että minä olen maailman paras personaltrainer. Kotona se vetelee vatsoja. Meikä istuu sitten siinä vieressä. Aina kun sille tulee tauko, nuolasen nätisti poskesta. Ja taas jaksaa muija hikoilla. Tiukan treenin jälkeen otetaan tietysti NAKKIA!