Olen aina ollut kiinnostunut koirista ja eläimistä yleensäkin. Ensikosketukseni koiriin sain vauva-aikoina perheessä olleeseen sekarotuiseen Pepiin ja sen vahinkopentuihin. Pyörin puolivuotiaana koiranpentujen kanssa pitkin lattioita ja nukuimmekin samassa häkkisängyssä:) Sekä Pepistä että pennuista oli kuitenkin hankkiuduttu pian eroon.

Kissat ja muut 

Olin pienenä niitä rasittavia lapsia, jotka halusivat paijata jokaista vastaantulevaa koiraa. Onneksi en koskaan joutunut vaaratilanteisiin. Toivoin omaa koiraa tietoisuuden alkuajoista asti, mutta perheeni ei ollut kiinnostunut eläimistä millään lailla. Kannoin koiran sijaan kotiin kaikenlaisia muita otuksia eli undulaatteja, hamstereita, marsuja, kanin ja pari kissaa muun perheen järkytykseksi. 

Ensimmäinen kissani, Minttu, oli hyvin kaunis, hyvin itseriittoinen ja terveydeltään heiveröinen. Mintulla oli aineenvaihduntaongelmia, joiden syy ei koskaan lukuisista tutkimusyrityksistä huolimatta koskaan selvinnyt. Minttu eli kuitenkin 15-vuotiaaksi. Minttu leikki rajuja kissaleikkejä koirani Millan kanssa ja koska hauskuus ei aina ollut molemminpuolista, päätin hankkia Mintulle toisen kissan leikkikaveriksi.

Sade liittyi laumaan 1986. Mintusta ja Sateesta ei koskaan tullut kavereita, mutta Sateen tulon jälkeen Minttu jätti koiran rauhaan.. Sateesta ja Millasta sen sijaan tuli erottamattomat kaverukset, jotka leikkivät hyvässä yhteisymmärryksessä keskenään :)

Kissoistani nuorempi, marraskuussa 1986 syntynyt Sade, kuuluu edelleen laumaani, tosin ulkosijoitettuna veljelleni. Sade on ¼-siamilainen ja se näkyy ja kuuluu:) Sade on aina ollut erittäin aktiivinen ja osallistuva, ja on sitä edelleen mitä suurimmassa määrin. Se on erittäin kovaääninen ja puhelias, ja jos minulta kysytään, tuntemistani koirista ja kissoista älykkäin. Sateelle ei ollut temppu eikä mikään oppia aukomaan ovet ja vetolaatikot, ja noudot ja luoksetulot olivat paremmin hallussa kuin monellakaan koiralla. Ikä ei onneksi vielä paina, joten uskon Sateen olevan ilonamme vielä monta vuotta, nykyisellään tosin 'pilalle' hemmoteltuna, kiitos veljeni ;)

Koirat

Ollessani 9-vuotias meille jäi asunnon mukana (!) sekarotuinen Poju, joka oli ilmeisesti sakemanni-husky-collie-sekoitus. Koiran hylännyt perhe väitti siinä olevan sutta, mutta siinä tuskin oli mitään perää. Poju oli suurikokoinen ja täysin kouluttamaton. Se vihasi sydämensä pohjasta pihan nuorisoa, joka oli kiusannut sitä pennusta alkaen. Minä olin perheessä ainoa, joka pystyi käsittelemään ja ulkoiluttamaan Pojua. Nykyisin vastaava yhdistelmä, iso koira – pieni tyttö, saisi minut väistämään mahdollisimman pitkälle.. Valitettavasti en saanut pitää Pojua pitkään muun perheen vastustuksen vuoksi.

Ensimmäisen oikeasti oman koiran sain 12-vuotiaana. Olisin ottanut millaisen koiran hyvänsä, mutta minua lykästi ja sain omakseni ihanaisen Millan, jonka äiti, Mini, oli pienikokoinen sekarotuinen pystykorva ja jonka isä mitä todennäköisemmin oli ollut partacollie, mikä ilmeni tosin vasta pennun kasvettua. Milla oli mielestäni maailman kaunein ja viisain koira, ja olimme kuin paita ja peppu seuraavat 18-vuotta, jotka Milla oli ilonani.

Seuraavaa koiraa etsin pitkään, koska toivoin löytäväni samantyyppisen sekarotuisen. Mutta eihän sellaista löydä, jos varta vasten etsii.. Sen sijaan ilokseni saapui vuonna 1994 partacollienarttu Laggan Usual Trick “Tuisku”, joka on opettanut minulle paljon ja ollut loistava kanssakasvattaja myöhemmin laumaan liittyneille pennuille.

Elämäni superkoira, tiibetinterrieri-suomen pystykorvanarttu Mytty, liittyi laumaan 1996 minun vastusteluistani huolimatta. Olisin jäänyt totisesti paljosta vaille, jos en olisi saanut tutustua tähän upeaan, haastavaan koiraan.

Tuiskun ja Mytyn jälkeen rima oli korkealla seuraavaa koiraa ajatellen. Halusin koiran, jossa olisi samaa vankkumatonta itseluottamusta, loputonta työskentelyintoa ja temperamenttia kuin Mytyssä. Luontainen yhteistyöhalu ja iloisuus, joista olen saanut nauttia Tuiskun kanssa, eivät nekään olisi pahasta.

Olin vuosien varrella nähnyt mudeja aina silloin tällöin. Ja Myttyäni luultiin välillä sellaiseksi. Mudin ulkonäkö ei alkuun miellyttänyt, koska minulla oli ollut vain kulmakarvallisia partaisia koiria. Mudi vaikutti kuitenkin normaalirakenteiselta peruskoiralta ja rodun terveystilanne hyvältä verrattuna moniin muihin vaihtoehtoihin, kokokin tuntui vallan sopivalta ja helppohoitoinen turkki oli plussaa.. Ja kun sopiva pentuekin osui kohdalle pentueen isän liittyessä samaan raunioryhmään, jossa olin Mytyn kanssa, mudi alkoi tuntua hyvinkin mahdolliselta valinnalta.

Enkä totisesti ole katunut päivääkään:) Etsin tervettä, rohkeaa, toimintakykyistä ja temperamenttista koiraa ja sellaisen sain. Mustantassun Sorja Sabotaasi eli Vimma liittyi laumaamme 2002. 

Emme päässeet aikoinaan Millan kanssa harrastamaan, koska siihen aikaan sekarotuisia ei kelpuutettu mukaan. Millan kanssa puuhastelimme sen sijaan kahdestaan monenlaista – ja hauskaa oli! Tuiskun kanssa aloiteltiin sitten varsinaisia harrastuksia agilitya, tokoa, hakua, flyballia. Mytyn kanssa jatkettiin samoja harrastuksia ja käytiin lisäksi raunioilla ja jonkin verran jäljellä. Vimman kanssa samat harrastukset ovat jatkuneet ja lisäksi olemme käyneet muutaman kerran näyttelyissä.

Minä, lyhyt oppimäärä

Omien koirien harrastukset ovat välillä jääneet vähälle ajanpuutteen vuoksi. Iso osa vapaa-ajastani menee koulutellessa muita agilitykentillä. Olen kouluttanut muita aktiivisesti ja yhtäjaksoisesti vuodesta 1996 sekä 'omassa' yhdistyksessä että vieraillut muualla. Koulutin muutaman vuoden myös flyballia, mutta se on jäänyt ajan puutteen vuoksi. Lisäksi olen osallistunut yhdistystoimintaan sekä rotu- että harrastusyhdistyksissä. Toimihenkilökortti minulla on agilityyn, tokoon ja luonnetestiin – agilityn parissa olen toiminut aktiivisimmin.

Olen aina vannonut, että en missään tapauksessa koskaan ryhtyisi kasvattajaksi, koska vastuu tuntuu suunnattoman suurelta. Mutta Vimma osoittautui niin hyväksi rotunsa edustajaksi, että koen, että sitä ei ole varaa jättää käyttämättä jalostukseen näin pienessä rodussa. Ja koska olen enemmän kuin tyytyväinen neitoseeni, haluan itse ehdottomasti Vimman pennun, joten aloin pyörtää puheitani..

Jokaisen kasvattajan tehtävä on ajatella rodun parasta. Pienessä populaatiossa ei ole varaa isoihin virheisiin, mikä tekee valinnoista hyvin hyvin haastavia. Pidän rodussa tärkeimpinä asioina terveyttä ja työskentelykykyä. Tavoitteena on rodunomainen, rohkea, toimintakykyinen koira, joka on rakenteeltaan toimiva ja suorituskykyinen.