ATLANTIN YLI IDÄSTÄ LÄNTEEN (Laivuri 1/04)
päivitetty 03.09.04

Alkumatka Ruissalosta Lissaboniin

Olin juuri toukokuussa 1989 tullut kotiin Ranskan kanavilta, kun Antti soitteli kesäkuussa, että nyt pitäisi lähteä mukaan uudelle reissulle. Keijo oli nimennyt Antin päälliköksi viemään vene Karibianmerelle ja matkalle tarvittiin miehistöä. Mukaan tulisivat lisäksi Iiro ja Harri. Olin oitis valmis taas lähtöön, sillä olihan minulla jo kokemuksena yksi edestakainen Atlantin ylitys vuosina 1985-86. Tehtävän sanamuoto oli yksinkertaisen lyhyt. Meidän piti purjehtia NC-43 eri määräpaikkoihin määräaikoihin mennessä, jolloin Keijo liittyisi mukaan matkan eri osuuksille. Ensimmäinen etappi oli Holtenau Kielin kanavan itäpäässä.

Alkumatkan Lissaboniin kuittaan tässä verraten lyhyesti, koska Laivuri-lehdessä on jo aikoinaan ollut kirjoitus purjehduksestani Raisiosta Espanjan Aurinkorannikolle. Vanhat kirjoitukseni löytyvät myös Internetin sivustollani (http://koti.welho.com/msuorsa3).

Matkaan lähdimme 30.7.1988 klo 12.10. Alkumatka sujui rauhallisesti, mutta kun olimme sivuuttamassa Gotlannin eteläkärkeä, tuuli voimistui myräkäksi. Herrvikiä lukuun ottamatta Gotlannin itäpuolella suojasatamat ovat harvassa. Tuuli oli lounaasta, mutta siitä huolimatta päätimme pyrkiä saaren eteläkärjen länsipuolella olevaan Burgsvikiin odottamaan tuulen laantumista. Olin käynyt siellä kerran aikaisemmin ja sen muistin perusteella ajoimme satamaan ennen yön saapumista.

Aamun valjettua jatkoimme matkaa. Kun seuraavan päivän iltana lähestyimme Saksan ja Tanskan välisessä salmessa kohtaa, jossa väylä jakautuu Travemünden ja Kielin suuntaan, vastatuuli yltyi taas syysmyrskyksi. Muut kaverit olivat jo väsyneinä painuneet yöpuulle. Harri sentään kysäisi mennessään, että kait sinä pärjäät. Ajoin yksin koko sen yön ja yritin estää, että tuuli ei olisi sortanut meitä matalikoille. Aallot nousivat yhtenään tuulilasille heikentäen näkyvyyttä ulos. Onneksi muuta liikennettä oli vähän ja niiden muutamien vastaantulijoiden valojen perusteella totesin veneemme pysyvän omalla kaistallaan. Ensimmäisen sukupolven satelliittinavigaattorista (NNSS) ei ollut paljoa hyötyä, koska sen tarkkuus oli parin mailin luokkaa. Tutkastakaan ei juuri ollut avuksi, koska veneen heiluessa sen kuvaputkella näkyi vain 'sitä sun tätä' eikä sitä ehtinyt paljoa tarkkailemaan. Kaiun ja kompassin lisäksi tuulimittarista oli paljon apua, koska sillä pystyin pitämään keulan tuulta vasten. Mittari näytti puuskissa toistuvasti 28 m/s.

Keijon piti tulla 4.8. iltapäivällä laivalla Travemündeen ja sieltä sitten autolla Holtenauhun. Saman päivän aamuna me olimme vasta lähestymässä jotakin rantaa, jota kukaan ei pystynyt tunnistamaan. Meidän olisi yön aikana pitänyt sivuuttaa Fehmarnin saari, mutta eipä oltu. - Päädyimme nimittäin siihen, että edessämme täytyi kuitenkin olla Fehmarn. Emme olleet siten edenneet yön aikana kuin muutaman mailin. Onneksi Keijo soitti laivalta veneen VHF:ään ja saimme sovittua, että tapaammekin Travemündessä.

Kun muut jatkoimme purjehdusta Travemündestä Cuxhaveniin, seurasi Antti maitse Keijon autolla. Siellä Keijo jätti taas veneen ja palasi Suomeen. Cuxhavenin jätimme parin viikon pysähdyksen jälkeen 25.8. klo 20:20.

Englannin kanaalissa Dunqerquen matalikkojen kohdalla luoteistuuli taas yltyi 8 beaufortiin. Tuuli pääsi kerran heittämään puomin toiselle halssille. Heitto oli sen verran raju, että se tärveli purjeen reivausmekaniikan, puomipeitteen ja sen kiinnityksen. Veneessä oli nimittäin nyttemmin harvinainen Hoodin nimeä kantava isopurjeen reivaus- ja säilytysjärjestelmä. Maston läpi oli laakeroitu terästappi, jota maston etupuolelta kammella veivaamalla saatiin purje kelattua puomin sisään. Tämä tappi oli vääntynyt luokille, eikä purjetta saanut enää kelattua. - Seuraava pysähdyspaikkamme oli West Cowes Englannissa, Isle of Wight -saarella.

Ompelin West Cowesissa puomipeitteen kasaan ja Antti sai revittyä jollakin ihmeen konstilla puomin tapin irti. Kaikki sataman 'paremmat' korjaamot kieltäytyivät oikomasta ruostumatonta terästappia, koska se ei tulisi kestämään lämpökäsittelyn jälkeen. Löysin kuitenkin erään yksinyrittäjän pikkukorjaamon, jossa tappi oiottiin. Sen jälkeen käsittelystä mustunut tappi kesti edestakaisen Atlantin ylityksen ja taitaapa vieläkin olla käytössä.

West Cowesista jäi vielä mieleeni yksi erikoistapaus. Eräs rouva yritti kolikoilla soittaa paikallisesta puhelinkioskista, mutta ei onnistunut. Puhelin toimi vain kortilla. Antti sattui olemaan paikalla ja tarjosi rouvalle korttia. Rouva kutsui avusta kiitollisena Antin venekuntineen vierailulle veneeseensä. Menimme miehissä veneeseen, jonka kyljessä luki nimi: "Chanel 5". Miehistönä noin 100 jalkaisessa purjeveneessä oli harmaatukkainen kippari ja kaksi reipasta, alle kolmekymppistä kansimiestä. Vieraanvaraisuus oli ruhtinaallista.

Piipahdimme West Cowesista kerran päiväpurjehduksella Southamptoniin.

West Cowesin jätimme 2.9. Seurasimme ensin Whitebread-kisan lähtöä Isle of Wightin ja mantereen välisessä salmessa. Enimmäkseen saimme ihmetellä, ettei mitään yhteen törmäyksiä sattunut; ei niinkään kisaan osallistujien vaan satojen kisan lähtöä seuranneiden veneiden kesken.

Purjehdus La Coruñan ja Bayonan kautta Lissaboniin sujui ongelmitta. Lissaboniin saavuimme 13.9. Olen ylittänyt Biskajan kuusi kertaa ja kaikki kerrat ongelmitta. Näiden lisäksi vain yhdellä kerralla, jolloin olin tuomassa venettä Biskajan lahden perukoilta Bourgenausta, oli aallokon kanssa huolia. Purjehdimme sillä reissulla rannikkolla mannerjalustan alueella, joten aallokko oli sen mukaista eli jyrkkää ja korkeaa. Silloin katsoimme parhaimmaksi oikaista Ile D'Quessantin (= saari Bretagnen niemen lounaispuolella) pohjoispuolitse karikkoisten salmien läpi kohti Englannin kanaalia.

Lissabonista eteenpäin

Purjehduksemme oli ajoitettu veneilyä varten edullisimpaan ajankohtaan, jolloin pitää kiirehtiä alkumatkalla vain ylittämään Biskaja ennen syysmyrskyjä. Sen jälkeen voi 'heittää vapaalle' ja vaihtaa haalarit shortseihin.

Vene viipyi Lissabonissa kymmenen vuorokautta. Muutamat meistä kävivät kotonaan ja Keijo tuli mukaan seuraavalle osuudelle Funchaliin. Funchalin matkaosuudella poikkesimme yöpymään Porto Santoon. Muuta erikoista ei ollut, kuin yksi tapahtuma itse Funchalissa. Funchalin venesatamassa oli ahdasta ja siellä veneet joutuivat kiinnittymään laitureissa toinen toisensa kylkeen. Me olimme neljäntenä laiturilta lukien. Kun Keijo lähti lentokentälle, jäin yksin veneelle. Muut olivat menneet Keijoa saattamaan tai muuten vain kaupungille. Samoihin aikoihin meidän sisäpuolellamme oleva vene lähti merelle. Menetelmä oli yksinkertainen. Kun naapuriveneestä nähtiin, että olin veneessä, kiinnitysköydet vain irroitettiin ja heitettiin veneeseemme. Eipä minulla ollut muuta mahdollisuutta, kuin äkkiä moottori käyntiin ja ulos merelle. Satama-altaassa ei ollut tilaa odotteluun. Sitten kun paikka vapautui, ajoin yli 18 tonnia painavan veneen pois lähteneen paikalle edessä ja takana olevien venerykelmien väliin ja sen jälkeen kiinnitin veneen toisen kylkeen.

Funchalin jätimme 5.10. Seuraava laituri, johon kiinnityimme 7.10. oli Las Palmasin satamassa. Lokikirjastani ei löydy tältä osuudelta muuta kuin maininta, että tunti ennen saapumistamme Puerto de la Luziin isopurjeen nostin katkesi. - Tietty vaiva viikkoja kestävällä purjehduksella on jatkuva veneen köysistön tarkkailu, etteivät ne hankaa mihinkään. Ajoittain pitää muuttaa nostimien ja jalustimien asemaa niin, etteivät ne kulu samasta kohdasta.

Ruotsalainen Lady Ellen purjehti ohitsemme 1985 ennen Kanarian saaria

Kanarian saarilla olimme puolitoista kuukautta. Tarkoitus oli vain kuluttaa aikaa. Kaikissa purjehdusoppaissa suositellaan, ettei Karibian merelle saavuttaisi ennen joulukuun puoliväliä, jolloin tilastollinen hurrikaanikausi päättyy. Atlantilla veneen kuin veneen keskinopeudeksi tuulesta riippumatta voidaan laskea 5 solmua. Näin laskien kestää purjehdus Kanarian saarilta Barbadokselle kolme viikkoa.

Toiminnasta hurrikaanivaroituksen jälkeen ilmoitettiin jopa kauppapusseissa

Aika Kanarian saarilla kului nopeasti. Kävimme veneellä Los Cristianosissa, San Sebastianissa Comeralla ja Santa Cruzissa de la Palma. Iiro ja Harri menivät Suomeen eivätkä palanneet takaisin. Olin itse parin viikon ajan Suomessa. Keijo käväisi viikoksi veneellä ja palasi Jommin kanssa muutama päivä ennen lähtöämme Atlantille. Toivat mukanaan uuden kumiveneen, jollainen meiltä oli varastettu Palmalla. Antti viipyi Suomessa myös muutaman viikon ja tuli poikansa Pasin kanssa takaisin Kanarialle.

Olin veneellä Los Cristianosissa yksin pari viikkoa, vaikka ajoittain tuntuikin siltä, että koko ajan joku lähti ja toinen tuli. Sirocco-tuuli puhalsi pariin otteeseen ja toi hiekkaa Saharasta. Siroccojen aikana kaikki joutilaat köydet piti käyttää veneen kiinnitykseen. Yhteysalukset naapurisaarille joutuivat palamaan myrskyjen vuoksi takaisin Los Cristianosiin. Käytin aikani moottorin huoltamiseen, aurinkokatoksen ompelemiseen, Saharan hiekan siivoamiseen ja sardiinien paistamiseen.

En tiedä, oliko tässä tapauksessa Sirocolla osansa

ARC-purjehdus Las Palmasista Barbadokselle.

Siirryimme viikkoa ennen Atlantille lähtöä Puerto de la Cruziin. ARC-purjehdusta varten vene katsastettiin 18.11. ja lähtöpäiväksi oli aikataulun mukaan merkitty 25.11. klo 14. Siinä välillä oli päivittäin ohjelmaa: lipunnosto, soutukilpailu kumiveneillä, säkkijuoksukilpailu, museossa käynti, radioamatöörien kokous, Canarian folk show, kipparikokous, palokunnan esitys. Mielenkiintoinen oli myös nyyttikestien luonteinen osallistujen lounas. Meidän osaltamme tarjoilu sisälsi Suomesta tuotettua graavilohta.

Lähtöpäivän aamuna kippareiden pre-start check -tilaisuudessa ilmoitettiin, että lähtö on myrskyn takia siirretty seuraavalle päivälle klo 12.00 GMT, jolloin lähtö myös tapahtui.

Heti lähdön jälkeen tuuli taas yltyi myrskyksi. Ykkösgenuan reivasimme rullaamalla, mutta rullatessamme laitteen köysi katkesi ja koko purje purkautui ulos. Tuuli kallisti venettä niin, että genua ryyppäsi pari kuutiota vettä helmaansa. Jaluskulma repesi irti purjeesta. Joutilainpana jouduin menemään kakkosgenuan kanssa keulaan vaihtamaan purjeen. Antti oli mastolla nostimia hoitamassa. Keula kävi välillä korkealla ilmassa ja sitten taas sukelsi aaltoon. Merivesi oli lämmintä. Turvavaljaani pelasivat hyvin, kun toinen köysistä oli riittävän lyhyt, että pysyin kannessa kiinni polvillani kaiken aikaa. Pitempi köysi oli kauempana kiinni varmistamassa paluutani takaisin 'sitlootaan'. Vältän käyttämästä liian pitkiä turvaköysiä ja niin sanottua elämänlankaa, sillä ne antavat mahdollisuuden lentää kaiteen ulkopuolelle.

Jommi otti veneessä kokin homman itselleen. Ensikertalaisina Atlantilla sekä Jommi että Pasi viettivät purjehduksen alkupäivät pahoinvoinnin kanssa. Me muut elimme sen ajan vedellä ja leivällä.

Seuraavana päivänä 160:stä kilpailuun osallistuneesta veneestä oli enää yksi näkyvissä ja sitä seuranneena yönä näkyi vielä yhden veneen kulkuvalot. Niin äkkiä laivue oli hajaantunut, kunnes taas päivää ennen Barbadosta veneitä rupesi taas näkymään.

Parin vuorokauden jälkeen lähdöstä tuuli hellitti ja ajoimme moottorilla tyvenessä kohti etelälounasta yhteen menoon neljä vuorokautta. Olimme vielä Bermuda-Azorien korkeapaineen alueella. Parhaimpana päivänä etenimme moottorilla noin 170 merimailia. Alkuaikojen ARC-kilpailuissa ei pidetty lukua moottorilla ajosta. Nyt siitä sai aikakorjauksen, jolloin ajoaika moottorilla otettiin huomioon purjehditussa ajassa puolitoista kertaisena. Muutkin olivat joutuneet ajamaan moottorilla. Yksikin vene kertoi hätäpäissään poikenneensa Kap Verdelle tankkaamaan lisää polttoainetta. Meillä oli tarkka laskelma siitä, mistä saakka olisi vielä moottorilla ajaen mahdollisuus palata takaisin lähinnä Kap Verdelle ja mistä alkaen voisimme taas ajaa suoraan perille. Näiden kahden pisteen välinen matka olisi vähintään pystyttävä purjein selviytymään. Tämä näkökohta ei ollut aivan teoretisointia varsinkaan, kun myöhemmin Martiniguella näimme Swanin, jonka masto oli katkennut noin metrin korkeudella kannesta. Vene oli hätärikauksella purjehtinut Atlantilta satamaan.

Hedelmät ja vihannekset alkoivat jo parin päivän jälkeen olla ylikypsiä. Kolmen päivän jälkeen osa leivistä oli homeessa. Muut pantiin jääkaappiin. Antti paistoi jo 3.12. tuoretta leipää liedellä. Respti: 1½ dl raakaa merivettä, 4 dl hiivaleipäjauhoja, sokeria ja kuivahiivaa, 2 h nousuaika ja 45 min paistoaika kattilan pohjalla pienellä liekillä. Puuroonkin sai panna kolmanneksen merivettä. Kalaa saimme ajoittain ylitse tarpeemme.

Kaloja varten täytyy olla kirja, josta näkee, mitä kalaa voi syödä. Erikoisesti tulee mieleeni kala, jonka englannin kielinen nimi on "dolphin". Kala ei kuitenkaan ole delfiini, vaan se on kiduksilla hengittävä noin kilon painoinen erittäin hyvä ruokakala. Dolphinien heimoon kuulu useita eri lajeja. Kalaa tarjotaan myös monessa ravintolassa, joissa siitä käytetään yleisesti espanjan kielistä "dorado" tai Hawaijin kielistä "mahi-mahi" -nimitystä. Muun muassa jenkit eivät tunnesyistä syö delfiinin lihaa.

Kanarian saarilta lähdön jälkeen pitää Atlantin ylityksessä pyrkiä isoympyräreittiä eteläisemmälle reitille, jotta päästään kiinni pasaatituuliin. Pysyvät pasaatituulet alkavat heikkona tuulenvireenä, joka vahvistuu sitä mukaa, kun lähestytään päiväntasaajaa. Pasaatituulet kohtasimme 15 pohjoisen leveysasteen kohdilla (Kanarian saaret ovat noin 28 ja Barbados noin 13 astetta pohjoiseen). Periaatteessa koko purjehduksen ajan Barbadokselle asti pitää säilyttää suunta myötätuuleen. Hätäisimmät purjehtijat tekevät usein sen virheen, että tuulen viriämisen myötä kääntävät suunnan sivutuuleen. Vauhti kyllä kiihtyy, mutta silloin mennään auttamattomasti takaisin kohti korkeapainetta ja tyventä. Tämä oli meidänkin veneemme kohtalo, kun 'viisaammat' olivat lepovuorossa.

"Pasaatituulen tiellä"

Alkumatkasta vauhtimme purjeilla oli 110 merimailia vuorokaudessa ja lopussa yli 160 mailia. Tuuli oli lopussa tasaisesti13 m/s ja aaltojen korkeus 3 metriä. Aaltojen todellisen korkeuden voi todeta - veneen ollessa aallon pohjalla - nostamalla katseen sille korkeudelle, mistä horisontti näkyy aaltojen korkeudella.

Eräänä tärkeimmistä lukuarvoista voin kertoa, että meillä kului säiliövettä 5 litraa ja kannutettua juomavettä yksi litra vuorokaudessa henkilöä kohti. Juomavettä oli lähtiessä noin kaksinkertainen määrä kuin mitä kului. Osa vesikannuista oli vielä kuuden kuukauden kuluttua veneessä, jolloin niissä olivat pienet itiöt alkaneet elää. Säiliöveden olisi tarvittaessa voinut hyvin korvata merivedellä.

Pahimmat vauriot Atlantilla olivat: spinaakkerin nostimen ploki murtui, genuan spiirapuomi taittui ja jalusköysi rikkoi avoimen sivuikkunan. Ikkunan rikkoutuminen oli ennalta arvattavissa. Myötätuuleen purjehdittaessa isopurje heilui heikossa tuulessa heittäen puomin jopa puolelta toiselle. Tällöin pitkälle laskettu jalusköysi pääsi piiskaamaan välillä veneen kylkiä. Lisänä vaurioihin: alkumatkalla kiertyi ajelehtiva verkko potkuriin, jonka Pasi sukeltamalla kävi irrottamassa. Vuorokautta ennen saapumistamme Barbadokselle spinaakkerin nostin katkesi.

Atlantilla navigointimme noudatti laiskan miehen strategiaa: a) purjehdimme myötätuuleen, b) NNSS satelliittinavigointilaitteen mukaan merkkasimme sijaintimme kerran vuorokaudessa klo 12.00 GMT, c) tarkkailimme vähän suuntamme järkevyyttä, d) viimeisen vuorokauden aikana korjailimme suuntaamme kohti Barbadoksen eteläisintä kärkeä.

Kalastaja Barbadoksella

Ylitimme Barbadoksella maalilinjan 17.12 klo 11.55.46 GMT. Purjehdusaikamme oli siis reilut 4 min alle kolmen viikon. Saapumisnumeromme kilpailuun osallistuneesta 160 veneestä oli 30.

Palkintojen jakotilaisuus oli juhlallinen. Tilaisuudessa oli puheiden ja palkintojen jaon lisäksi steelbändien ja tavanomaisempien orkesterien soittoesityksiä.

Sijoituimme ensimmäiseksi yli 60 vuotiaiden kipparoimassa sarjassa. Palkintoja oli jaossa paljon. Niitä sai muun muassa seuraavien kilpailujen voittajat: yhteiskilpailu, eri sarjat, runoilijat, kalastajat, askartelijat, kakkossijat, sääennustusten välittäjät, radioamatöörit, Autohelmin käyttäjät, selviytyjät jne. Antti sai palkinnoksi liput koko venekunnalle paikalliseen ulkoilmateatterin näytökseen. Lipun hintaan kuului buffet-illallinen ja riittävästi piña coladaa. Selviytyjien palkinnon sai (kyseenalaisesti) jenkkikippari, joka putosi veneestä vaimon ja naisgastin ollessa kannen alla lepovuorossa. Veneen perässä roikkui muutaman kymmenen metrin mittainen turvaköysi, josta kippari sai hiljaisessa tuulessa otteen. Tarina kertoi, että sillä reissulla kipparin mukana putosi myös viimeinen lasillinen.