päivitetty 18.08.1999

Ankkurointia varten veneessä pitäisi olla vähintään kaksi täysikokoista ankkuria köysineen ja yksi vara-ankkuri. Näiden kolmen ankkurin on vielä syytä olla erilaisia. Erikseen voidaan vielä pitää mukavuussyistä mukana ns. kahviankkuri ja jollan ankkuri.

Ankkurin menetys matkalla on aika harvinaista ja johtuu pääasiassa huolimattomuudesta. Uusia ankkureita saa satamien kaupoista, joten ilman vara-ankkuriakin tulee toimeen.

1. Suurten veneiden ankkureista on yleisin C.Q.R., aura-ankkuri (vaihtoehtoisesti Bruce). Tämä yleisyys johtunee varmaan siitä, että aura-ankkuria varten on kehitetty parhaiten toimiva veneen keulassa oleva nosto-säilytysmekanismi. Lisäksi aura-ankkuri pitää hyvin muualla paitsi lähes tasaisilla kivipohjilla, joissa tukkiankkuriin voi luottaa paremmin.

2. Danforth tai vastaava (kokeiltu ankkuri) pitää myös yleensä hyvin paitsi, että se luistaa ruohoa kasvavilla pohjilla. Danforthista näkee eniten kotitekoisia kopioita, mutta niiden pitävyyteen saa suhtautua varauksella. Kotitekoista levyankkuria ei aina ole kokeiltu, että niiden levyjen kulmat ja varren pituus ovat oikeaa suuruutta. Olen kuullut myös varauksellisia mielipiteitä alumiinisesta kevytankkurista.

3. Tukkiankkuri on perinteinen ja niin on myöskin luotettavuus. Milloin tahansa on syytä epäillä ankkurin pitävyyttä, on parasta kokeilla ensin tukkiankkuria. Tukkiankkurin samoin kuin Danforthinkin huonoja puolia on, että niiden käsittelyssä saattaa venäyttää selkänsä tai teloa kätensä.

4. Naara-ankkureita ei maailmalla paljoa näe veneissä, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa sitä, etteikö ankkuri olisi hyvä. Naara-ankkuri ei vaadi suurta säilytystilaa, joten sellaisen voi hyvin pitää vara-ankkurina.

Ankkuriköysistä on kerrottu erikseen köysiä käsittelevässä luvussa.

Meillä Suomessa hyväksi koettu rantaan kiinnittyminen - keula rantaan ja perä ankkuriin - ei enää tule kysymykseen lähdettäessä Itämeren ulkopuolelle. Kuvaan tulee mukaan vuorovesi. Vaikka vedenpinnan korkeusero vuoroveden vuoksi on pienimmillään vajaa metri, on ranta harvoin niin jyrkkä, että keulan voi ajaa lähelle rantaa. Vaihtoehtoina on siis ankkurointi rannan tuntumaan tai kiinnittyminen laituriin.

Ankkurointia varten on arvioitava vuoroveden korkeusero, vuorovesivirta ja tuuli. Jos ankkurointihetkellä on yläveden aika, pitää kölin alla olla vettä niin paljon, ettei vene makaa pohjassa alaveden aikana. Jos pohjan pito on huono, on ankkuriköyttä laskettava vähintään 7 - 8 kertaa veden syvyys yläveden aikana. Syvyys saattaa ankkuripaikalla olla olosuhteiden mukaan kymmenenkin metriä.

Pitävin ankkuri lasketaan ensin vuorovesivirran suunnassa tuulen yläpuolelle, jonka jälkeen toinen ankkuri lasketaan vastaavasti virran suunnassa tuulen alapuolelle. Kumpikin ankkuri lasketaan veneen keulasta. Virran suunta on ratkaisevampi ankkurilinjalle kuin tuulen suunta. Ankkurit on laskettava mahdollisimman etäälle toisistaan, jonka jälkeen niiden pitävyyttä kokeillaan kiristämällä köysiä.

Ankkuroitaessa voidaan pitää pääsääntönä, että virta hallitsee venettä. Näin ollen jättäytyminen yhden ankkurin varaan voi merkitä, että vene virran mukana kääntää ankkurin neljä kertaa vuorokaudessa eri suuntaan. Joka kerta, kun vene kiristää ankkuriköyden eri suuntaan, ankkuri ottaa oman matkansa uudelleen kiinnittyäkseen. Vaikka ankkurointipaikalla ankkurin pitävyys olisi hyvä, tarvitsee vene yhdellä ankkurilla ankkurointia varten kohtuuttoman suuren tilan.

Kun ankkurit on laskettu, on ahtaissa ja epävarmoissa olosuhteissa paikallaan käydä tarkastamassa ne. Tämä voidaan tehdä sukeltamalla (uimalasien kanssa) tai katsomalla pintaveden läpi ämpärillä, jonka pohja on läpinäkyvä. Vesi on yleensä niin kirkasta, ettei ole vaikeuksia nähdä ankkuria usean metrin päästä. Tämän jälkeen jäädään seuraamaan ankkurien pitävyyttä maamerkkien mukaan riittävän pitkäksi aikaa.

Ankkurin alapäähän voidaan laittaa varaköysi. Normaalisti tällainen köysi on varustettu erillisellä poijulla. Poiju on hyvä merkki muille ankkuripaikalle tulijoille, ja varaköysi on tarpeen ankkurin nostamisessa, jos ankkuri on takertunut pohjaan.

Varaköyden merkitys on pieni, jos veneen miehistöstä joku osaa sukeltaa. Takertuneen ankkurin, paitsi tukkiankkurin, saa yleensä irti myös erillisellä apuköydellä. Köyden päähän tehty lenkki juoksutetaan jollan avulla ankkuriköyttä pitkin ankkurin tyveen, ja ankkuri nostetaan köydellä jollaan.

Ankkurin ollessa meressä ankkurikettinki aiheuttaa veneen liikkeiden mukana kolinaa. Kun ankkurikettingin viimeisen parin metrin päähän kiinnittää köyden sakkelin kanssa ja kiristää tämän köyden, päästään kolinasta.

Ankkuripaikoilla ei ole yleensä ns. vieraspoijuja.

Ankkuripaikoilla on periaatteena, ettei myöhemmin tuleva saa häiritä aikaisemmin tullutta.

Ankkurointi ei ole aina hankala asia, mutta se on joka kerta harkittava erikseen. Ankkuroituminen esimerkiksi Bahamasaarilla on hankalimmillaan sama kuin ankkuroituisi Sipoon selälle kymmenen metrin tuulessa ja veneeseen vaikuttaisi vielä virta, jonka nopeus on pari solmua ja joka vaihtaa suuntaansa neljä kertaa vuorokaudessa.

Suojaisissa satamissa karttaan merkityillä ankkuripaikoilla ei tarvitse käyttää ankkurivaloa, mutta se olisi suotavaa. Ankkuripaikalta lähtee moni vene aamupimeällä tai saapuu iltapimeällä. Jollei ole kuutamo tai asutuksen valo ei kajasta ankkurointipaikalle, on oltava tarkkana, ettei kolhi muita veneitä.

Pitkäaikaisen ankkuroinnin aikana viralliset mitat täyttävä ankkurivalo, joka saa energiansa veneen akuista, ei ole paras ratkaisu. Öljylamppu on parempi, vaikkakaan sen valovoima ei olisi sääntöihin nähden riittävä. Ankkurointiin käytettävää öljylamppua on kokeiltava tuulessa, ettei se sammu. Siksi kaikki myrskylyhdyt eivät kelpaa ankkurivaloiksi. Lamppuöljyä on varattava veneeseen riittävästi, koska sitä saa maailmalla vain harvoista paikoista.

Ankkuroinnin vaihtoehtona on kiinnittyminen laituriin. Niin miellyttävältä kuin se ajatuksena tuntuukin, ei laituriin kiinnittyminen ole aina ankkurointia helpompi vaihtoehto.

Kiinnityspuuhissa tulisi ottaa seuraavat seikat huomioon:

Ohjeita veneen kiinnittämiseksi laituriin köysillä on yleensä kaikissa alan kirjoissa. Riittävän löysien keula- ja peräköysien lisäksi tarvitaan laiturin suuntaisen liikkeen estävät sivuköydet 'springit'. Kiinnitysköysistä on kerrottu enemmän köysiä käsittelevässä luvussa.

Kun useita veneitä on kiinnittynyt samaan laituripollariin, on asiallista kysellä, kuka milloinkin on lähtemässä liikkeelle. Tämän jälkeen pitää köysi kiinnittää pollariin siten, ettei se estä muiden köysien irrotusta. Joissakin tapauksissa helpoin tapa on viedä oman köyden lenkki aikaisemmin kiinnitetyn köyden lenkin läpi alapuolelta ja heittää sitten lenkki pollariin ylimmäiseksi.

Kettingin pätkät ovat joskus hyödyllisiä kiinnitysköysien jatkeina, kun köydet joudutaan vetämään betonilaiturin reunan yli veneeseen.

Vähemmän mainintoja löytyy laitasuojista ja niiden käytöstä. 'Täydellinen' laitasuojavarustus voisi olla seuraava:

- kuusi kappaletta syliterin mallisia laitasuojia
- kaksi kappaletta pallon muotoisia laitasuojia
- kolmen metrin mittainen lankku 10x15 cm
- neljän metrin mittainen pätkä viemäriputkea, halkaisija 20 cm
- neljä kappaletta autonrenkaita
- puolen veneen mittainen suojavaate

Lankussa pitäisi olla lankun leveyssuunnassa reikä kummassakin päässä, joihin pujotetaan köysi. Reikien läpi vietynä köydet eivät hankaudu poikki. Köysillä saadaan lankun korkeus säädettyä niin, että laitasuojat pysyvät lankun ja veneen välissä. Viemäriputken tarkoitus on ajaa samaa asiaa eikä silloin tarvita laitasuojia apuna. Tällaisella varustuksella voi veneen kiinnittää miltei minkälaiseen laituriin tahansa.

Kun laiturin kylki on öljyinen, suojataan veneen kylki laitasuojien ja rungon väliin levitetyllä suojakankaalla. Vaihtoehtoisesti laitasuojien asemesta voi käyttää autonrenkaita, jotka eivät pyöri. Laitasuojia voi ensin yrittää puhdistaa öljystä erilaisilla puhdistusaineilla ja lopuksi vahalla, jota käytetään lasikuituveneiden kylkien kiillottamiseen, tai nestemäisellä Vimillä.

Yleensä veneissä ei ole yllä esitetyn luettelon mukaista varustusta. Ensin on luovuttu suojapeitteestä, sitten pallon muotoisista laitasuojista, sitten viemäriputkesta ja viimeiseksi lankusta. Neljä tuumaa paksun lankun voi korvata myös pari tuumaisella. (Veneessä on lankulla muutakin käyttöä, esimerkiksi kalanperkaukseen.) Puuttuvia varusteita voi ehkä 'lainata' laiturialueelta tai sitten käyttää mielikuvitusta apuna. Viimeisin keino on pitää veneessä vahtia, joka huolehtii, että laitasuojat pysyvät kohdallaan.

Vuoroveden vaikutusalueilla on myös ennalta mietittävä, kuinka kulku veneen ja laiturin välillä järjestyy. Jos satamassa on ponttonilaituri, on ratkaisu yksinkertainen. Mikäli veneen kylkeä ei saada laiturin suuntaiseksi, on yleisesti nähty tapa ajaa veneen perä laituria kohti. Kulku laiturille tapahtuu laskusillalla, jonka pituus on noin kolme metriä. Tämän laskusillan tulisi olla sellainen, että tarvittaessa sitä voidaan käyttää tikkaina kiinteän laiturin kyljessä laskuveden aikana.

Euroopan puolella on yleinen tapa ahtaissa satamissa kiinnittyä toisen veneen kylkeen. Kylki kyljessä olevia veneitä saattaa olla kymmenkunta. Kiinnitystä varten tarvitaan pitkiä köysiä, jotka ovat ohuempia kuin varsinaiset kiinnitysköydet. Näillä tuetaan veneet, etteivät ne pääse pituussuunnassa heijaamaan. Ilman pätevää syytä ei pitäisi kieltää toista venettä kiinnittymästä kylkeen. Syyksi voisi kelvata ainoastaan, että kiinnittyvä vene on toiseen veneeseen nähden aivan liian suuri.

Itämerta kauempana olen nähnyt peräpoijuja ainoastaan Cherbourgin satamassa.