2. - 6. 8. 2001.

Saavuimme Hettaan varsin huonossa kelissä: vettä satoi, tuuli kovasti ja ilma oli kylmä. Päätimme ottaa yöpaikan leirintäalueelta ja katsoa huomenna tarkemmin.

Yön vietettyämme ilma paranikin, joten teimme viime hetken tarvikeostokset ja päätimme lähteä kohti Kalmankaltiota. Kalmankaltio on entinen rajavartiolaitoksen asema, nykyisin matkailukäytössä. Kävimme siellä kahvilla ja kyselemässä vihjeitä matkaa varten.

Sitten auto vaivaiskoivujen suojaan ja rinkat selkään. Kulku-ura on paikallisten mönkijäkäytössä ja se lähtee ensin jyrkkää mäkeä alas ja noudattelee sitten Kalmankaltio-ojan vartta. Lähin tupa olisi siinä aivan alkumatkassa, mutta sitä emme huomanneet.

Kalmankatio-ojan ylitettyään kulku-ura nousee Kurkkioharjulle. Hetken kuluttua ohitat viimeisen männyn ja sitten puusto on pelkkää vaivaiskoivua ja pusikkoa. Kurkkioharju, kuten muukin maasto täällä, on hiekkapohjainen ja useissa paikoissa siitä on kulunut kasvillisuus pois, eikä siihen helposti juurru mikään. Hiekka on niin hienoa, että kun kävelet ja hetken kuluttua katsot taaksesi, et löydä jälkiäsi, pienikin tuuli siirtää sitä koko ajan paikasta paikkaan.

Sillointällöin paikalliset ihmiset ajoivat mönkijällä ohitsemme varusteineen, perävaunussa hillasankoja, olihan hilla-aika. Kurkkioharjulla huilitaukoa pitäessämme tuli takaamme mönkijä ja maastoauto: kaksi miestä hillaan menossa pitemmäksi aikaa. Juteltiin siinä pitkä tovi ja sammuteltiin janoa, kiitos.

Päivä ja ilta oli mukavan lämmin vaellusilman puolesta. Illalla tulimme Naltijärven tuvalle kierreltyämme varsin laakealta näyttävän maaston halki.

Seuraavana päivänä kuljettiin kohtuullisen mukavassa ilmassa Lenkihakan tuvalle. Alussa oli Käkkälöjoen ylitys kahlaamalla, vettä oli yli polven ja virta aika voimakas. Marien onneksi siihen sattui tulemaan kaksi kalastajaa, jotka tarjosivat käyttöön kevyet kahluusaappaat. Tässä karttaan on merkitty Naltijärven kesätuvat, nyt siellä oli yksi ja varsin uuden näköinen tupa. Sitten pitkää ja loivaa nousua ja laskua Lenkihakaksi merkityn vaaran laen yli. Ilta vietetiin tuvassa sapuskaa keitellen ja lepäillen.

Seuraava päivä kulutettiin vaeltelemalla Pahtavaaran rinteillä ja siinä ympäristössä. Näkymät ovat varsin mukavat: laakeita vaaroja, paljon järviä, lampia ja jokia, vihreää ja sinistä. Ja siellätäällä hiekkadyynejä. Ilmakin suosi: päivä oli sopivan lämmin, ei tuullut kovasti, mutta hyttyset pysyivät poissa.

Tuvalle palatessa kerättiin Aiteenjoen latvajärven pohjoispäästä pakillinen hilloja ennätysajassa, kyllä paikallisilla on siis syytä viihtyä hillasoilla.

Näin siis iltasella pidettiin juhlat: perunamuusia ja lihapullia, jälkiruuaksi lettuja ja hilloja ja vielä päälle muutama kuksallinen kahvia ja viskiä.

Lettuja paistaessani luulin näkeväni näkyjä. Kulku-uraa pitkin taivaltaa ripeästi kaksi ihmistä keskenään jutellen, mies ja nainen sinipunaisissa tuulipuvuissa ja taluttaen pientä rotukoiraa. Kuin olisivat iltakävelyllä, matkaa vain oli lähimpään asutukseen kai kymmeniä kilometrejä. Kai se oli totta.

Seuraava aamu näytti sitten sateiselta ja sitä se olikin pitkälle iltaan. Kylmimmän sateen aikana kuitenkin taitoimme matkan Naltijärven tuvalle yli tuulisen Lenkihakan sekä poikki Käkkälöjoen, jossa vesi nousi koko ajan.

Naltijärven tuvalla sitten tulikin tungosta. Kohta jälkeemme tuli isä poikansa kanssa, menossa kalastamaan. Vähän ajan kuluttua rapisi taas pusikko ja yksinäinen vaeltaja saapui suorinta reittiä Kalmankaltiosta. Vielä pörisi mönkijä pihaan: tyttö ja poikaystävänsä menossa hillaan. Kävivät siinä illalla harjoittelemassa hillanpoimintaa ja saivatkin aika hyvän saaliin.

Kaikki tietysti sovittiin tupaan, varsin sopuisaa väkeä siis.

Viimeinen vaelluspäivä oli aamusta vähän tihkusateinen, mutta parani pikkuhiljaa.

Jälleen Kurkkioharjulla pysähdyttiin oikasemaan jalkoja. Ja taas tulee mönkijä ja maastoauto vastaan. Samat veikkoset kuin alkumatkasta ja vielä lähes samassa paikassa. Olivat käyneet täydentämässä varusteitaan ja palasivat hillanpoimintaan. Siis vaihdettiin kuulumisia ja sammuteltiin janoa, kiitos taas.

Viimeinen ponnistus Kalmankaltion rinnettä kohti parkkipaikkaa tuntui aika kovalta, sitten tietysti helpotti kun sai rinkan selästä ja pyrki nukuttamaan kun asettui ratin taakse.