7. - 9. 6. 2000.

Kemihaarasta alkaa polku, Korvatunturin retkeilyreitti, Vieriharjuun ja Rakitsoille ja kohti Korvatunturinmurustaa. Reitti on hyvin rakennettu, kuljettavissa lenkkikengillä ja sitä rakennettiin mönkijällä ajettavaksi.

Reitistä haarautuu polku Kuus-Mantoselän jälkeen Manto-ojalle ja Peuraselkään ja sitä kautta kauemmas Saariselälle.

Vieriharjun porokämppä on näissä kuvissa se vanha, vähän huonokuntoinen. Nyttemmin on rakennettu uusi ja vanha siirretty toiseen paikkaan. Toivottavasti sauna on säästetty.

Liikkeellä oli vähän vaeltajia: tapasimme Vislauskuusikon liepeillä pariskunnan, joka oli tulossa tuolta Manto-ojan suunnalta pienessä keväisessä sateessa. Toinen pariskunta oli Vieriharjussa.

Pitkä ajomatka ja ensimmäisen päivän vaellus otti tietysti koville, joten söimme välipalaa useamman kerran. Viimeisen pysähdyksen jälkeen noustuamme, silmiin osui Vieriharjun porokämppä aivan "nenän edessä".

Kämpän piha oli haravoitu puhtaaksi ja sisälläkin oli siivottu, mutta tekijää ei näkynyt. Iltapäivän mittaan siihen sitten tuli pariskunta ruokailupuuhiin, ja kertoilemaan seudun maastosta ja oloista. Rouva oli ollut pitempään reissussa, oli odotellut mm. viikon Jaurujoen tulvan laskua päästäkseen yli. Isäntä oli tullut sitten vastaan Vieriharjuun, kun ei ollut niin tottunut vaeltaja. Yöpyivät laavussa siinä lähellä. Saimmekin hyviä neuvoja siitä, mitä kautta kannattaa murustalle kulkea. Myöhemmin kävi ilmi, että tämä ruustinna oli paremmin tunnettu Itäkairan Prinsessana.

Seuraavana aamuna sitten kohti murustaa. Kulkuväylä oli tosiaan hyvä, olisi voinut kävellä käsikädessä vierekkäin, kuten prinsessa sanoi. Rakitsoilla pysähdyimme huilaamaan ja ottamaan pientä välipalaa. Sen jälkeen saikin vähän kahlata vedessä; pientä tulvaa vielä, pitkospuut kelluivat, mutta eivät tietenkään kannattaneet kulkijaa.

Ennen murustalle kiipeämistä rinkka jätettiin puun oksaan odottamaan. Pieneen reppuun vain tarvittavat välipalat ym. Murustalle nousu olikin sitten aika jyrkkä ja kivinen, mutta se kannatti.

Oikeastaan jo kiivetessä näkymät olivat mahtavat. Kynttiläkuusikon takaa näkyi Korvatunturin korvat, jossain siellä korvien välissä valtakunnanraja. Murustalle oli rakennettu nuotio- ja taukopaikka, mutta se oli niin tuulisella kohtaa ettei siinä oikein viihtynyt.

Murustalle oli tuotu paalu, jossa oli tekstiä useilla kielillä. Korvatunturinmurusta on tosiaan nimensä veroinen, täynnänsä "pientä" ja vähän suurempaakin kivenlohkaretta. Lähituntureilla näkyi vielä siellätäällä lumilaikkuja ja löytyi sitä matkan varreltakin sen verran että sai naamaa pestä.

Takaisin Vieriharjuun lähdimme sitten iltapäivällä. Rakitsoilla, aivan pitkospuiden jälkeen, havaitsimme että joku oli päivän aikana kulkenut paljain jaloin pitkospuita pitkin ja siitä sammalikkoon, ja olipa hänellä ollut aika pitkät kynnetkin... Sammalikossa jalanjälkiä kuin suoraan eläinkirjasta. Joten kohtalaisesti ääntä pitäen hengähdettiin Rakitsan nuotiopaikalla ja jatkettiin matkaa.

Päivän matka, nousut ja laskut, tuntui jaloissa, joten oli huilattava useampaan kertaan. Eikä uudenkarheat kumiteräsaappaat helpottaneet olotilaa, rakkoja alkoi ilmestyä jalkapohjiin. Vielä jaksoi illalla laittaa vähän tukevampaa syötävää ja sitten nukkumaan. Kämpän ikkuna oli vähän rikki ja ilmeisesti ovikin fuskasi, koska yöllä oli kohtalaisesti hyttysiä sisällä.

Aamulla sitten paljon kahvia ja aamupalaa ja sitten pikkuhiljaa kohti Kemihaaraa. Palasimme samaa reittiä kuin olimme tulleetkin, vaikka Naltion polku houkutteli.