Kirjapainoalan historiaa
Kirjapainoalan historia voidaan jakaa monenlaisiin vaiheisiin ja osa-alueisiin. Merkittävin tapahtuma kirjapainoalan historiassa oli ehkä irtokirjakkeiden valamisen keksiminen. Valetut irtokirjasimet ladottiin (kirjasimet kerättiin lokerikoista) sivuiksi ja värjäämisen jälkeen painettiin painojäljeksi tasopuristimella paperin pinnalle. Seuraavassa tekstissä pyrin esittelemään eri lähteistä saamillani tiedoilla, mitä on typografian eli julkaisun ulkoasun ja kirjasinleikkausten (kirjainmuotojen) kehittyminen eri vuosisatoina. Kirjapainojen konetekniikan historiaa, eri painomenetelmien historiaa, kuvanvalmistuksen historiaa, kirjapainojen historiaa, kirjapainoalan keksintöjen historiaa ja kirjapainoalan henkilöiden henkilöhistoriaa.
Ennen kirjojen teollista painamista kirjat kopioitiin käsin luostareissa. Kirjojen jäljentämistä pidettiin hyvin ansiokkaana ja Herralle otollisena työnä, jota lukuisat arvossapidetyt munkit harrastivat luostarin suuressa kirjoitushuoneessa scriptoriumissa. Huoneessa työskenneltiin vain päivänvalon aikana, jotta tulipalo ei pääsisi aiheuttamaan korvaamattomia vahinkoja.
Mutta jo ennen Gutenbergin keksimää irtokirjakepainamista painettiin Kiinassa Tang-kaudella (618-907 jKr.). Kiinalaiset alkoivat painaa kaiverretuilla puulevyillä kirjoja. Painovärinä käytettiin mustaa puunnoesta ja liimasta valmistettua painoväriä. Vanhimpia suuria painotöitä on Dunhuangista löydetty, vuodelta 868 oleva koko Timanttisuutran puulevypainos. Peter Hopkirkin kirjassa Silkkitie (Karisto 1996) on mainittu, että tämän Timanttisuutran kirjan löysi Sir Aurel Stein tutkimusmatkallaan ja kirja on nykyään British Museumissa. Tun-huangin kirjakäärö on lähes viiden metrin pituinen, ja siinä on ilmoitettu tarkka painatusaika, länsimaisen ajanlaskun mukaan toukokuun 11 päivä 868, siinä mainitaan nimeltä mies jonka tilauksesta kirja tehtiin. Vasta Song-kaudella byrokratian kasvamisen ja kirjallisen kulttuurin leviämisen myötä alkoi kirjojen painaminen siirtyä buddhalaisten luostareista laajemmaksi teollisuudeksi. Kiinalaiset kirjapainotyöt on tehty lähes nykyaikaan asti puulevyillä. Teksti kaiverrettiin koholle jäävin kirjaimin puulevyille. Levy saatiin painettua levittämällä painoväriä ja painamalla ilman puristinta paperi levyn päälle. Näin jokaisen kirjan sivu oli erikseen kaiverrettava puulle.
Korealaiset kehittivät kupariset kirjakkeet ja öljysekoitteisen värin Ni-suvun hallituskaudella 1300-luvulla. Vanhin tunnettu irtokirjakkeilla painettu buddhalaisten pyhimysten opetuspuheet vuodelta 1377.
Vanhimmat kirjansiteet syntyivät, kun keskiajalla pergamentille kirjoitettuja käsikirjoituksia ryhdyttiin taittamaan arkeiksi ja yhteen ommellut arkit varustettiin vahvoilla kansilla. Puukannet somistettiin norsunluu-, jalometalli- ja jalokiviupotuksin. Näin kansien valmistus oli pääosin kultasepän työtä. Kirjansidos oli enemmän lipas kuin kirja. Kirjanvalmistuksen lisääntyessä kirjapainotaidon keksimisen jälkeen kansien somistus muuttui niukemmaksi.
Johannes Gutenberg (Mainz n. 1397 k. 3.2.1468) oli saksalainen kirjapainaja, irtokirjakkeilla painamisen (kohopainon) keksijä, jota tämän saavutuksensa ansiosta pidetään ylipäätään kirjapainotaidon keksijänä. Latinankielistä Raamattua (Biblia latina vulgata), joka valmistui 1455 uuden kirjapainotaidon ensimmäisenä suursaavutuksena. Sen tekemiseen tarvittiin kuudelta latojalta yli kahden vuoden työ. Valmiina tämä 42-rivinen Raamattu käsitti 1282 kaksipalstaista sivua; painos oli n. 180 kappaletta, joista 47 on säilynyt. Yhteensä painotyössä tarvittiin 290 erilaista merkkiä, jotta käsinkirjoitetun tekstin kaikki erikoismuodot saatiin ilmaistuksi. Gutenbergin keksinnön olennainen uutuus oli yksittäisten merkkien valmistus metallista näistä merkeistä tehdyn valumatriisin avulla. Kun matriisi asetettiin Gutenbergin kehittämään käsivalukoneeseen, yksittäisiä kirjaimia voitiin valaa haluttu määrä. Valamisessa käytetty metalliseos oli myös Gutenbergin kehittämä ja koostui tinasta, lyijystä ja antimonista sekä vähäisestä määrästä vismuttia.
Ensimmäiset painotuotteensa Gutenberg julkaisi Mainzissa, minne hänen tiedetään siirtyneen Strasbourgista viimeistään vuoden 1448 aikana. Vuoden 1450 tienoilla Gutenberg sai liikekumppanikseen rikkaan Johann Fustin. Gutenberg ja Fust kuitenkin riitaantuivat. Seuranneen oikeudenkäynnin Gutenberg hävisi menettäen Fustille kirjapainonsa. Perustamassaan uudessa kirjapainossa Gutenberg painoi vielä lukuisia pieniä julkaisuja.
Kun Gutenberg oli keksinyt kirjapainotaidon syntyi Italiassa joukko juutalaisten kirjapainoja Ferrarassa, Bolognassa jne. Ensimmäiset heprealaiset painotuotteet ovat vuosilta 1475-1476 ja ensimmäinen juutalainen kirjapainaja oli Abraham ben Garton Reggiossa. Julmien juutalaisvainojen historoitsija Samuel Usque:n teos "Lohdutus Israelille ahdingoissa" oli valmis vuonna 1552 ja painettiin Ferraran suuressa juutalaisessa kirjapainossa, jonka Abraham Usque oli perustanut joitakin vuosia aiemmin. Kirjapainossa painettiin rukous- ja uskontokirjat heprean-, espanjan-, ja portugalinkielelle ja lähetettiin aina Flanderiin saakka, jossa oli Espanjasta ja Portugalista paenneita juutalaisia.
Gutenberg-museo sijaitsee Mainzissa ja sen yhteyteen on vuonna 1901 perustettu seura Gutenberg-Gessellschaft, joka toimittamillaan erilaisilla julkaisuilla ja vuosikirjalla Gutenberg-Jahrbuch vaalii kirjapainotaidon historiallisia perinteitä. Museon myymälässä on myynnissä Gutenbergin painokoneen toimiva puinen pienoismalli. Antverpenissä on Plantijn-Moretus Museo, jossa on Plantijn printing companyn painohuone 1500-1600 -luvuilta.
Gutenbergin kirjasinten valumenetelmä oli, että kirjainkuvio kaiverrettiin terästangon päähän kohokuvioksi. Tämä ns. patriisi karkaistiin ja sillä iskettiin pehmeämpään metalliin (kupari) kirjaimen kuvio syvennykseksi, jolloin syntyi matriisi eli kirjaimen valumuotti. Matriisi asetettiin rautaiseen helposti avattavaan ja suljettavaan valinlaitteeseen, johon sula kirjasinmetalli kaadettiin.
Venäjän metropoliitta Makari vaikutti suuresti kirjapainotekniikan käyttöön ottoon Venäjällä, sillä aikaisemmin kirkkoslaavin kieliset tekstit kalenterit, psalmit, liturgiakirjat oli painettu Liettuassa. Kirjapainaminen Venäjällä alkoi 1553, mutta ensimmäinen venäjäksi painettu kirja oli hienosti koristeltu Apostolia (eli Apostolien tekojen ja kirjeiden lukemisto), jota käytettiin liturgiassa. Se ilmestyi maaliskuussa 1564 Makarin kuoleman jälkeen uuden metropoliitta Afanasin käskystä. Vuonna 1564 Venäjän tsaari Iivana Julma käski perustaa omalla kustannuksellaan kirjapainon, jonka johtajana oli Krakovan yliopistossa koulutettu venäläinen kirjapainaja Ivan Fedorov. Ivan Feodorov lähti maanpakoon ja kirjanpainaminen jatkui Aleksandrovskaja slobodassa tsaarin valvonnassa.
Kohopaino on painomenetelmistä vanhin, nimensä mukaan siinä painava pinta on koholla painamattomiin osiin nähden, väri levitetään kohollaan oleville pinnan osille ja painopaperi puristetaan näitä vasten. Jo ennen Gutenbergin keksintöä kohopainomenetelmää oli käytetty leikkaamalla kohokuvio kokonaisena puuhun. Gutenbergin kohopainokone oli yksinkertainen puristin, jossa paperi asetettiin värillä värjätyn painopinnan päälle ja puristettiin puristimella, joka lienee kehitetty viinin puristimesta. Kone lienee ollut kokonaan puusta, ja sillä pystyttiin painamaan n. 250 arkkia päivässä painajan voimista riippuen. Painokone kehittyi hitaasti, vasta 1783 kirjapainon historiaan muutenkin vaikuttanut ranskalainen François Didot korvasi puristimen osittain metallisilla osilla, ja 1810 englantilainen lordi Charles Standhope (1753-1816) rakensi ensimmäisen kokonaan metallisen painokoneen. Koneella pystyttiin painamaan 2000 - 3000 arkkia päivässä. Tämän jälkeen saksalainen Köning keksi pikapainokoneen jolla pystyttiin painamaan kaksinkertaisella nopeudella. Se muistutti paljon vanhaa käsinpaininta, mutta painovärin levittäminen tapahtui mekaanisesti toimivien nahkatelojen avulla ja kone toimi höyrykoneen voimalla.
Lähinnä yliopistot, jotka olivat sivistyselämän keskuspaikkoja tarvitsivat painettuja kirjoja, ja vanhemmat kirjapainot perustettiin tavallisesti akatemioiden yhteyteen. Tällöin kirjapainajankisälli kuului yliopiston piiriin sen täysivaltaisena jäsenenä, joka arvossa rinnastettiin ylioppilaaseen ja hänellä oli oikeus käyttää miekkaa. Ammatti vei kosketuksiin yliopistomiesten ja kirjailijoiden kanssa, joilla oli kulttuurielämässä keskeinen asema. Kirkko oli kirjojen merkittävä ostaja, samoin ruhtinas- ja aatelishovit sekä kaupunkien vauras porvaris- ja käsityöläisväestö.
Vatikaanin arkisto, jota oli pidetty yllä 300-luvulta lähtien, perustettiin varsinaisesti 1612 ja avattiin tutkijoille 1881. Se sisältää Euroopan keskiajan historian ja vanhimman kirkkohistorian tärkeimmän lähdeaineiston. Vatikaanin kirjaston (Bibliotheca Vaticana) perusti Nicolaus V n. 1450. Varsinaisen kirjaston käsikirjoitusten ja inkunaabelien kokoelmat kuuluvat maailman huomattavimpiin.
Martti Lutherin kirjojen painatus 1530-luvulla työllisti paljon kirjapainajia Saksassa (mm. Wittenberg, jossa oli neljä kirjapainoa kaikkiaan tuohon aikaan), sillä Luther julkaisi hyvin paljon kirjoja elämänsä aikana, mutta hän ei kuitannut kirjoistaan tekijänpalkkioita.
Hollannissa Amsterdamissa Manasse ben Israel perusti ensimmäisen heprealaisen kirjapainon, sillä kirjapainotaito toi uuden merkittävän alueen juutalaisten rajoittuneeseen elämään ja vuonna 1650 hän kirjoitti ja painoi "Israelin toivo" nimisen kirjan, jossa Manasse koettaa todistaa, että silloin äskettäin löydetyt Amerikan intiaanit ovat oikeastaan juutalaisia. Israelin Toivo kirjan Manasse käänsi englanniksi ja omisti Britannian parlamentille. Oliver Cromwell kutsui Manassen käymään Lontoossa, jossa Manasse kävi vuonna 1655. Taidemaalari Rembrant on maalannut Manassesta kuuluisan muotokuvan.
Ruotsin kirjakielen isänä pidetään Olaus Petri s. 6.1.1493, k. 19.4.1552. Olaus Petri oli opiskellut Wittenbergissä ja käänsi Raamatun ruotsin kielelle ja työllisti Ruotsin kirjapainajia. Olaus Petri toimi 1531- 33 Ruotsin kuninkaan Kustaa Vaasan kanslerina. Olaus Petrin kirjoja on Svenska krönika. Tämä Olaus Petrin kronikka oli kielletty kirja kuningas Kustaa Vaasan aikana. Ja Tuomarinohjeet vuodelta 1545, mikä on julkaistu Suomeksi Helsinki Kauppakaari 2001.
Myöhäiskeskiajalla (1500 -luvulla) kirjapainajia paljon työllistänyt kirja oli "Hortulus anime" niminen rukouskirja. Se oli olemassa latinaksi vuodesta 1498 ja saksaksi (Seelengärtlein) vuodesta 1502. Hortulus animen alussa oli kalenteriosa, johon sisältyi monenmoisia tähtitieteellisiä ja terveysopillisia opetuksia, sitten pääosa, rukouksia eri lähteistä, Raamatusta ja pyhimyslegendoista (Marian pyhimyskulttia ja ihmeuskoa). Viimeisenä osastona Ars moriendi -jakso, eli kehoituksia ja rukouksia kuolevia varten.
Albert Bonnier (1820-1900), ruotsalainen kustantaja. Bonnier oli Dresdenistä Kööpenhaminaan muuttaneen kirjanpainajan Gerhard Bonnierin (1771-1862) poika. Hän siirtyi kahden veljensä kanssa Ruotsiin, missä he kaikki ryhtyivät harjoittamaan kirjan- tai lehdenkustannustoimintaa. Albert Bonnier perusti 1837 kustannusyhtiö Albert Bonniers Förlag AB:n. Hänen kuolemansa jälkeen yhtiön johtoon tuli hänen poikansa Karl Otto Bonnier (1856-1941), jonka johdolla yhtiöstä kehittyi nopeasti Ruotsin ja sittemmin myös Pohjoismaiden suurin kustannusyhtiö. Konsernin nimi on nykyään Bonnier AB, ja se on edelleen Bonnierin suvun hallussa.
Gutenbergin käyttämä painoväri
Noin vuonna 1450 Gutenberg onnistui kehittämään painovärin, joka jätti pergamentille ja paperille tasaisen läpinäkymättömän painojäljen ja soveltui käytettäväksi metallikirjakkeiden kanssa. Painovärin valmistus säilyi samanlaisena 1800-luvulle saakka. Pellavasiemenistä puristettu, hyvin siivilöity liinaöljy kaadettiin puhtaaseen kuparikattilaan, niin että se melkein täyttyi. Kattila asetettiin rautaiselle kolmijalalle. Sen alle laitettiin tuli, joka säädettiin sopivaksi keittämään liinaöljyä. Ruisleivän palasia laitettiin puiseen vartaaseen. Niitä pidettiin kiehuvassa öljyssä kunnes ne muuttuivat ruskeiksi ja olivat öljyisiä. Tämän tarkoituksena oli saada öljy tummumaan ja tämän seurauksena väri helposti kuivuvaksi painettaessa. Samaan tarkoitukseen käytettiin hienoksi jauhettua lasia ja vuoriöljyä.
Kattilan päälle pantiin kaksinkertainen kansi. Keittämistä jatkettiin kunnes öljystä oli kaikki vesi haihtunut ja se oli muuttunut vernissaksi. Keittämisen aikana täytyi varoa ylikiehumista palovaaran vuoksi. Vernissakattila nostettiin hitaasti jäähtymään kuumilla hiilillä lämmitettyyn kuoppaan. Vernissaan sekoitettiin nokea, joka oli valmistettu polttamalla pikeä tai lamppuöljyä metallilevyn alla. Noki kerrostui metallilevyn alle. Muita vernissaan lisättäviä aineita olivat rikkikiisu, tärpätti, hartsi, vihtrilli ja sinooperi. Myöhemmin väriin lisättiin shellakkaa antamaan värille kiiltoa. Perusteellisesti sekoitettuna sitkeä aine oli valmista painomusteena käytettäväksi.
Värjäyksessä käytetyt telat
Kirjakkeiden värjäämistä kehitettiin ja otettiin käyttöön öljytystä nahasta tai kankaasta valmistettuja teloja. Vuonna 1815 englantilainen Forsterin ja Harrildin kehittämänä otettiin käyttöön joustavasta massasta tehty tela. Tämän telan raaka-aineena käytettiin aluksi liimaa ja siirappia ja myöhemmin tämä telahyty valmistettiin liimasta, glyseriinista ja raakasokerista. Keksintöä oli paranneltu ottamalla käyttöön gelatiini eli liivate.
Kumi, kimmoisa ja venyvä, suurimolekyylinen aine, jota valmistettiin kumipuiden maitiaisnesteestä, mutta nyk. myös muista kumikasveista (luonnonkumi) ja keinotekoisesti (tekokumi). Kumin käyttö alkoi yleistyä 1800-luvun puolivälissä, kun keksittiin raakakumin ominaisuuksia huomattavasti parantava vulkanointi eli kumin käsittely rikillä. Lähes kaikki luonnonkumit tuotetaan Kaakkois- ja Etelä-Aasian kumipuuviljelmillä. Tekokumeissa jäljitellään luonnonkumin molekyylirakennetta. Tekokumin tärkein raaka-aine on maaöljy. Kumin ominaisuuksia voidaan muunnella lisäaineilla.
Paperi
Paperin edeltäjistä tärkeimpiä ovat papyrus ja pergamentti, niitä käytettiin jo n. 2000 eKr. Egyptiläiset valmistivat papyrysta papyruskaislasta. Papyruskaislan rungon 30 cm pitkistä kappaleista leikattiin suikaleita, jotka ladottiin vierekkäin ja nuijittiin kosteana sileällä alustalla. Toinen samanlainen, myös kosteana muokattu suikalekerros ladottiin edellisen päälle ristikkäin, näin muodostui ristivaneria muistuttava levy, joka puristettiin, kuivattiin ja kiillotettiin. Levyjä liimattiin toistensa jatkeesi arkeiksi, joita säilytettiin rullina.
Pergamentti valmistettiin vuohen-, lampaan- tai vasikannahasta. Nimensä se on saanut Vähässä-Aasiassa sijainneesta Pergamonin kaupungista, joka oli aikanaan tiettävästi pergamentin tuotantokeskus.
Paperinvalmistuksen taito on peräisin Kiinasta. Keksijäksi mainitaan Kiinan keisarin huoltoministeri Ts'ai Lun ja keksinnön ajankohdaksi 105 jKr. Raaka-aineena kiinalaiset käyttivät mulperipensaan kuoren nilakuituja ja kiinanruohoa sekä puuvillaa-, pellava- ja hamppujen kuituja. Kuidut erotettiin, pestiin, keitettiin tuhkalipeässä, survottiin ja laimennettiin vedellä. Kuituliete huopautettiin arkiksi upottamalla siihen verkkopohjainen kehilö, jota nostettiin ja ravisteltiin. Arkit kuivattiin ja valkaistiin auringonpaisteessa. Kehilön pohjasta jäi paperiin kuvio.
Aldus Manutius
Merkittävin Venetsian ja koko renessanssiajan kirjapainajista oli Aldus Pius Manutius (Aldo Manuzio 1450-1516). Hän oli antiikin kirjallisuuteen erityisesti perehtynyt monipuolinen tiedemies. Aldus perusti kustantamon ja kirjapainon vuoden 1490 paikkeilla. Ryhtyi käyttämään pienempiä kirjasinasteita ja ohuempaa paperia, ja välttämällä koristelua hänen onnistui tuottaa pieniä käteviä ja huokeita kirjoja, ns. aldiineja, jotka olivat laajempien piirien saatavissa. Aikalaisensa Lorenzo di Medicin esimerkkiä seuraten Aldus kokosi ympärilleen oppineiden miesten piirin, Alduksen akatemian. Alduksen kirjapainon latinalaiset kirjaimet muotoili ja leikkasi Francesco Griffo. Tästä antiikvatyypistä on myöhemmin tehty useita jäljennöksiä ja muunnelmia mm. Bembo-antikva. Aldus Manutiuksen kustantamo lähetti joka kuukausi maailmalle tuhatkunta kirjaa, mikä oli suuri määrä senaikaisessa maailmassa. Liike pysyi suvun hallussa hieman yli sata vuotta, jona aikana painettiin 1150 eri teosta. Nämä kirjat, aldiinit kuten niitä bibliofiilien keskuudessa kutsutaan, ovat tavoiteltuja harvinaisuuksia. Aldus Manutius alkoi ensimmäisenä käyttää kirjan kansiin pahvia puun asemasta.
Typografia
Typografian olennaisia asioita on kirjasinleveyden ja kirjasinten keskinäinen etäisyys, eli ylipäätänsä miellyttävän ja samalla helposti luettavan kirjoituksen luominen. Kirjasinten leikkausten valinta pitäisi olla sellainen, että se soveltuu tekstin sisällön luonteeseen hyvin. Kirjapainoalalle luotiin oma mittajärjestelmä huomioiden kirjasinten typografiatarpeet. Ensimmäinen yritys typografisten mittojen yhtenäistämiseksi tehtiin 1700-luvun alkupuolella. Tällöin ranskalainen Pierre Fournier ehdotti, että otettaisiin käyttöön perusmittayksikkö, jota hän kutsui pisteeksi. Firmin Didot, myös ranskalainen, kehitti Fournierin ajatuksia ja loi eurooppalaisen vakiomittajärjestelmän. Eurooppalaisen pisteen suuruus on 0,376 mm, ja kaksitoista pistettä muodostaa suuremman yksikön ciceron. 1800-luvulla alettiin kiinnittää huomiota kirjainmuotoilussa käytännön näkökohtien ohella niiden taiteellisiin arvoihin. Kirjainlajit voidaan jakaa kuuteen perusryhmään – goottilaiseen, medievaaliin, antiikvaan, moderniin, egyptienneen ja groteskiin ja nämä ryhmät kertovat kirjainmuotoilun historiallisen kehityksen yleispiirteitä.
Ensimmäisiä painettuja kirjoja, jotka ovat peräisin ennen 1500-lukua, kutsutaan inkunaabeleiksi. Ne jäljittelivät sen aikakauden käsikirjoituksia, jotka tehtiin goottilaisella tekstuurakirjoituksella. Yksilöllisen leimansa ne saivat siitä, että kirjanpainajat tekivät kirjasintyypit itse ja kirjat koristeltiin usein käsinmaalatuilla alkukirjaimilla ja ornamenteilla. Nimiölehteä ei ollut, mutta sen sijaan teoksissa oli loppukirjoitus, kolofoni. 1500-luvulla kirjanpainaminen vapautui keskiaikaisen käsikirjoituksen kaavoista ja löysi oman typografisen muotonsa.
Suomessa Sven Gelzenius lupautui valmistamaan akatemialle kreikkalaisia kirjakkeita. Vuonna 1648 hän antoi näytteitä leikkaamistaan ja valamistaan kirjakkeista. Gelzeniuksen aikaansaannos ansaitsee huomiota sen vuoksi, että hän valmisti kirjakkeet alusta loppuun saakka itse, eli oli maassamme ensimmäinen (ja ehkä ainoa) kirjakkeiden leikkaaja-valaja.
Giambattista Bodoni syntyi kirjapainajan poikana 1740 Saluzzon kaupungissa Piemontissa Italiassa. Alkuopin Bodoni sai isänsä kirjapainossa. Bodoni pääsi Parman herttuan Ferdinandin omistamaan Stamperia reale -kirjapainon johtajaksi Parmaan. Ensimmäiset kirjakkeet hän tilasi Simon Pierre Fournier'ltä ja ryhtyi myös itse valmistamaan kirjakkeita pitäen Fournier'n ja Didot'n töitä esikuvinaan.
Bodonilta syntyi uusia kirjasimia, jossa oli vahvat perusviivat, hienot hiusviivat. Aluksi hän painoi herttuan laskuun, mutta 1790 jälkeen kirjapainon laajentamisen jälkeen hän sai suuremman itsenäisyyden. Bodoni painoi italian-, kreikan-, latinan-, ranskan-, venäjän-, saksan- ja englanninkielisiä teoksia, joita häneltä tilattiin kasvaneen maineensa vuoksi eri puolilta Eurooppaa. Bodoni kuoli 1813. Hänen muistokseen vietettiin hautajaisia suurin juhlallisuuksin. Viisi vuotta myöhemmin julkaisi hänen leskensä kuuluisan Bodonin kirjakenäytekokoelman Manuale tipograficon, jossa etevän kirjaketaiteilijan ja kirjapainajan elämäntyö säilytettiin jälkipolvien ihailtavaksi.
Kirjapainojen ja henkilöiden historiaa Suomessa
Ruotsissa vuonna 1483 Riddarholmenin fransiskaaniveljet perustivat ensimmäisen kirjapainon. Saksalainen Johann Snell painoi ensimmäisen Ruotsissa painetun teoksen nimeltä Dyalogus creaturarum moralizatus (Luomisen opettavainen keskustelu).
Ruotsin kuninkaan Kustaa Eerinkinpoika Vaasan (s. 1496 Rydboholman linnassa Uplannissa) suorittaman uskonpuhdistuksen (Luterilaisuus), eli katolisen kirkon syrjäyttämisen ja sen omaisuuden takavarikoimisen valtiolle, seurauksena nähtiin äidinkielen merkitys tärkeänä, jotta kansa voisi oppia lukemaan Raamattua äidinkielellään. Kustaa Vaasan pojanpoika Puolan ja Ruotsin kuningas Sigismund yritti palauttaa Ruotsi - Suomeen katolisuuden takaisin siinä kuitenkaan onnistumatta. Latinan kieli muodosti yleiseurooppalaisena sivistyskielenä yhdyssiteen eri maiden oppineiden välillä.
Mikael Olavinpoika Agricola (s. 1510) Pernajasta loi Suomen kirjakielen ja opetti kirjoillaan suomalaiset lukemaan ja kirjoittamaan, minkä seurauksena kirjapainotaidolle tuli tarvetta maassamme. Agricola laati Suomalaisille aapisen eli "Abckiria". Tämä Agricolan Abckirja on painettu 1537-38 Lyypekissä Jürgen Richolffin kirjapainossa. Jürgen Richolffin kirjapaino siirtyi Uppsalaan 1539 ja kirjapainon kirjasimet otettiin 1543 käyttöön Tukholmassa Amund Lauritsanpojan kirjapainossa. Agricolan 877 sivuinen rukouskirja painettiin Tulholmassa 1544 Amund Lauritsanpojan painamana.
Uskonpuhdistuksen aatteisiin kuului, että jokaisen ihmisen piti omakohtaisesti ratkaista suhteensa Jumalaan, Jumalan tahto oli kirjoitettuna Pyhässä Raamatussa. Mutta Raamattu oli kirjoitettu heprean ja kreikan kielellä. Tämän vuoksi se piti kääntää kansan omalle kielelle, mitä Agricola toteutti Suomessa. Agricolan pääteos oli Uusi Testamentti (Se Wsi Testamenti), joka ilmestyi 1548 Amund Lauritsanpojan painamana Tukholmassa. Oikolukijana Tukholmassa oli Turun kappalainen Mikael Tapaninpoika, mutta tästä huolimatta siinä oli paljon painovirheitä. Agricolan Messu eli Herran Echtolinen ilmestyi 1549 Amund Lauritsanpojan lirjapainosta. Se sisälsi jumalanpalvelusjärjestyksen, jossa oli esitetty yksityiskohtaisesti jumalanpalveluksen kulku. Kuollessaan 9.4.1557 piispa Agricola jätti jälkeensä leskensä, Briitta Olavintyttären ja pienen poikansa Kristianin, joka oli syntynyt 1551.
Lähes koko kirkon kielenkäytön keskeinen sanasto on Agricolan luomaa, mutta hän on sepittänyt myös lääketieteen, oikeustieteen ja maantieteen sanastoa. Raamattumme kieli ja tyyli on nykyisinkin olennaisesti Agricolan työtä: noin kaksi kolmasosaa sanastosta. Kielihistoriallinen tutkimus on osoittanut Agricolan nerokkaaksi kielenluojaksi. Hänen kielensä ymmärtämistä ovat vaikeuttaneet sen horjuva ja vanhaa äännepohjaa kuvastava ortografia sekä runsaat ruotsalaiset käännöslainat.
Fredrik Wilhelm Pipping (s. 1783, k. 1868, kirjastonhoitaja, professori, senaattori) on kirjoittanut Suomen kirjapainoalan historiaa kirjassaan Några historiska underrättelser om boktryckeriet i Finland, joka oli eri osina julkaistu 1842-67 Suomen Tiedeseuran Acta-sarjassa.
Christoffer Reusner oli syntyisin Saksasta, rostokilainen kirjanpainaja jo vuodesta 1601 alkaen. Vuonna 1608 Kaarle IX kutsui Reusnerin työskentelemään Ruotsiin, jonne hän saapui vasta 1611 ja sai johdettavakseen Tukholman kuninkaallisen kirjapainon. Suomea varten painettavien kirjojen lisääntyvä tarve sai aikaan sen, että Turun papisto ja piispa Sorolainen ryhtivät neuvottelemaan vuoden 1617 alussa Christoffer Reusnerin kanssa kirjapainon sekä kirjakaupan saannista Turkuun. Kustaa II Adolf myönsikin virallisen valtakirjan 16.4.1617 Johan Reusnerille painon ja kirjakaupan perustamisesta Turkuun. Suunnitelma ei toteutunut jostain syystä, eikä Reusner saapunut Turkuun. Mutta Tallinnaan Koulukadulle Reusner vei kirjapainonsa 1634. Tallinnan kimnaasin kirjapaino sai sekä Tallinnan kaupungilta että Viron ritarikunnalta avustusta 25 riikintaaleria vuosittain.
Kirjojen kauppa oli alkanut siirtyä kirjansitojille parin sadan vuoden ajaksi. Ensimmäiset tällaiset kirjansitojat mainitaan 1543 ja 1544. Kirjansitoja Thomas kuoli 1588 hankki ulkomailta kirjoja koulunuorison tarpeisiin. Muita kirjansitojia (1610 -1620) olivat Hans Hemming, Frans, Eskil ja Johan. Vaasassa ensimmäinen tunnettu kirjansitoja Carl Carlsson 1660-luvulla. Hänen ammattiaan jatkoi samanniminen poika. Lisäksi Vaasassa kirjansitojana toimivat Lars Larsson Bror (k. 1695), Sven Kijhlman ja Chr. A. Maij (k. 1781).
Turun Akatemian kirjapaino
Kirjapainon perustamisvuosisata piti sisällään hyvin paljon katovuosia ja siitä seurannutta nälkää, kulkutauteja ja spitaalia oli silloin Suomessa. Rangaistukset olivat ankaria, sillä tuomioistuimissa noudatettiin Mooseksen lakia ja tästä syystä esimerkiksi vanhempien pahoinpitelystä fyysisesti tai henkisesti seurasi kuolemantuomio, jonka pyöveli toimeenpani.
http://agricola.utu.fi/hist/kktk/lait/1734/
"Pahategon Caari (Pahanteon kaari), vuoden 1734 laki
-------
XVI. Lucu. Lasten-murhasta.
*1.§.* Portto, joca luwattomasta secannuxesta rascaxi tule, ja sitä ei
ilmoita ennen synnyttämisen aicaa, etzi yxinäisyttä itze synnyttämisesä, ja sen jälken pane sikiäns pijloon, häneldä pitä pää pois lyötämän ja hän lawosa poldettaman, joco hän edesanda sikiän cuollunna syndynen, eli keskeneräisen olleen. Jos se cohta edestoimitetan, ja coetellan ollen keskeneräisen, eli jos ei löytä jotacuta wäkiwaldaista merckiä sen päälle; nijn rangaistacon äiti witzoilla, wangiudella eli työllä; kärsikön myös sijhen tygö luwattoman secannuxen edestä.
LXI. Lucu. Osallisudesta pahategoisa.
*1.§.* Joca käske, eli palckaa, autta eli neuwo toista johongun
pahatecoon, nijn että se sen cautta tapahtu; rangaistacon
yhtäläisesti sen canssa, cuin työn teki."
Vuonna 1642 Turkuun perustettiin kirjapaino Pietari Brahen toimesta. Pietari Eerikinpoika Wald, Suomen ensimmäinen kirjapainon esimies, syntyi 1602 Vårdsätrassa Bondkyrkan pitäjässä muutamia kilometrejä Uppsalasta etelään. Piispa Petraeuksen Waldista pitämä ruumissaarna on pääasiallinen tietolähde hänen varhaisimpiin vuosiin. Pietari Waldilla oli rehelliset ja jumalaapelkäävät vanhemmat Erik Pedersson ja Anna Larsdotter. Vanhemmat laittoivat Pietari Waldin Uppsalan kouluun oppimaan kristilliset opinkappaleet ja muita kirjallisia taitoja. Uppasala oli 1613 saanut akateemisen kirjapainon, jota johti Eskil Mattsson, ja hänen johdollaan Pietari Wald sai alkuopetuksen kirjapainoammattiin. Oppiin kuului palveleminen useissa eri kirjapainoissa. Oppimestarin suostumuksella Wald työskenteli jonkin aikaa Västeråsissa Olof Olofsson Helsingin johdolla piispa Rudbeckiuksen hiippakuntapainossa. Helsing oli vuoden 1618 ruotsalaisen Raamatun painaja. Pietari Wald ”Jumalan johdatuksesta sekä suvun ja ystävien suostumuksella” avioitui ”kunniallisen ja Jumalaa pelkääväisen neitsyen” Ingeborg Pedersdotterin kanssa. Heille syntyi yksi poika, joka kuoli varhain. Pietari Wald kuoli jo vuonna 1653 vain 51 vuoden ikäisenä.
Ensimmäinen itsenäinen toimi Pietari Waldilla oli 1631 -35 jumaluusopin professori ja tuomiorovasti Laurentius Olai Walliuksen luona, joka oli perustanut omien kirjoitustensa painattamista varten Uppsalaan pienen kirjapainon. Västeräsin kirjapainaja Olof Olofsson muutti Tukholmaan 1630 ja kuoli pian ruttoon. Pietari Wald sanoo Västeråsin välikirjassa, että saatuaan kuulla Olof Olofssonin muuttaneen paikkakunnalta ja piispan haluavan uuden miehen hänen tilalleen. Pietari Wald suoritti työnsä Rudbeckiuksen palveluksessa kiitettävästi.
1638 aikoihin Turun akatemia etsi itselleen kirjapainonsa johtajaa, Pietarin Waldin sopimusaika Västeråsissa oli lopussa, niin hän teki sopimuksen Tukholmassa 12.8.1641 kirjanpainajan virasta Turussa. Waldin ei tarvinnut saapua Turkuun ennen kuin 1.5.1642. Välikirjan mukaisesti Pietari Wald saapui toukokuun alussa 1642 vielä ilman kirjapainotarvikkeitaan tutustuakseen Turkuun. Konsistorin pöytäkirjaan on merkitty, että 4.5. hänen pyytäneen kirjapainoa varten laatikoita, tarkoittaen kirjasinkasteja ja muita siihen tarpeellista tavaraa tehtäväksi puusepällä. Wald matkusti takaisin Ruotsiin, jossa hän Västeråsissa hyvästeli seuraajaansa Eucharius Lauringerin ja inventoi kirjapaino luovutusta varten. Pian tämän jälkeen Wald saapui Suomeen, sillä elokuun 6 päivänä hän oli vaimoineen ja tavaroineen Turussa.
Laatikot, jotka valmisti Yrjänä puuseppä, olivat vielä kesken, ja Peter van Selowilta tilatut kirjasimet olivat yhä edelleen Tukholmassa. Marraskuun 2 päivänä 1642 mainitaan konsistorin pöytäkirjassa, että kirjasimet olivat syksyllä saapuneet. Marraskuussa valmistui ensimmäiset turkulaiset painotuotteet, väitöskirja historian ja valtio-opin professori Michael Wexioniuksen (aateloitu Gyldensolpe, 1608/09-70) valtioviisautta käsitellyt Discurs politicus de prudentia ja luonnontieteen professori Georgius Alanuksen (1609-64) ilman olemusta tarkastellut De aere in specie.
Loimaan kappalainen Laurentius Petri Aboicus kertoi kirjansa Selityxet joca-päiväisten huomenehto- ja ruocalucuin eli siunausten omistuskirjoituksessa, jonka Pietari Wald painoi v. 1644. Hän ylistää siinä Gutenbergin keksintöä, joka on edistänyt puhtaan opin leviämistä ja tehnyt mahdolliseksi painattaa sekä Raamattu että muita tarpeellisia kirjoja niillä paikkakunnilla, missä koulut, kimnaasit ja akatemiat kukoistavat; hän johdattaa mieliin, kuinka Jumala viime aikoina sanomattomassa hyvyydessään tässä Suomen suuriruhtinaan maassa ei ainoastaan ole perustanut kouluja ja kimnaaseja, vaan myös sittemmin kuningatar Kristiinan ja hallituksen suuren uurastuksen avulla ja hänen armonsa, kreivi Pietari Brahen ollessa täällä, on pääkaupunkiimme Turkuun sijoittanut kuninkaallisen akatemian. Ja hän mainitsee lopuksi, kuinka vuonna 1642 Turkuun saapui kirjapainajakin, hyvin oppinut ja kirjapainotaidossa kokenut mestari Peter Wald Uplandus, mikä on suuri lahja Suomenmaan asukkaille, varsinkin yksinkertaisille, jotta he tästä lähin aina – Jumala suokoon muuten meille rauhan – saisivat kirjoja, jotka on heidän omassa maassaan painettu, ja niiden avulla ymmärtäisivät ja kuulisivat sekä itse lukisivat Jumalan tahdon ja kunnialliset menot.
Pietari Wald ei itse kustantanut painamiaan kirjoja, vaan kustantamisesta vastasivat kirjojen teettäjät. Vaikka Sigfrid Salko kustansi vain Manuale-kirjan, häntä on pidettävä maamme ensimmäisenä kirjankustantajana, koska ryhtyi siihen liiketoimen kaltaisesti. Akatemian ensimmäisenä kirjansitojana toimi vuodesta 1642 alkaen saksalaissyntyinen Friedrich Elers. Kirjansitojien oli myytävä kirjansa kohtuuhintaan sekä ylioppilaille ja akatemialle. Akatemian velvollisuus oli valvoa etteivät kirjansitojat levittäneet asetusten vastaista kirjallisuutta. Turun akatemian perustaminen sai aikaan myös ensimmäisen kirjakauppaliikkeen syntymisen. Vuonna 1642 Turkuun saapui lyypekkiläinen kirjamyyjä Laurentius Jauchius (Lorentz Jauch), mukanaan kirjavarasto Pietari Brahen suosituksesta. Jauchiukselle anomuksesta myönnettiin oikeus kirjakaupan harjoittamiseen ja etuoikeuksia ja vapautuksia kaupungin maksuista, tulleista ja lisenneistä. Konsistorin ehtona oli ettei hän saisi tavoitella häpeällistä voittoa, uskollisesti huolehdittava akatemian kirjatarpeista ja varottava tuomasta tai tuottamasta uskonnolle vahingollisia kirjoja, sekä laadittava akatemialle luettelo Saksan, Hollannin ja muiden maiden kirjoista tehtäviä tilauksia varten. Jauchiuksella oli liiketoimintaa myös Baltian maissa. Vuonna 1655 hän ilmoitti konsistorille, ettei voi pitää enää vakinaista kirjakauppaa Turussa, koska hän toimi Tallinnassa.
Suomalaisen Raamatun painatus järjestettiin syksyllä 1640 niin, että kuninkaallinen kirjapainaja Henrik Keyser Tukholmasta sai tämän vaativan tehtävän suoritettavakseen. Keyserin painamana tämä merkkiteos valmistui 1200 kpl:n painoksena 1642, eli samana vuonna kuin Suomi sai oman kirjapainonsa. Tämän johdosta pidettiin kaikissa Suomen kirkoissa kiitosjumalanpalvelus heinäkuun 31 päivänä 1642.
Kirjanpainajan palkka oli akatemian menoarviossa 100 hopeataalaria, mikä oli vain neljännes professorin palkasta, mutta enemmän kuin 75 taalaria, mikä oli akatemian sihteerin. Se palkkamäärä, 50 tynnyriä viljaa, joka 1613 oli myönnetty Uppsalan akatemian kirjapainajalle, ei siellä sisältänyt akatemian vakinaiseen menoarvioon. Näyttää siltä, että Turun kirjanpainajan asema oli kytketty akatemiaan lujemmin kuin ammattiveljillään Uppsalassa, missä kansleri Oxenstierna tarkastuksessaan 1653 esitti jopa sellaisenkin ajatuksen, että koko kirjapaino myytäisiin kirjanpainajalle tahi jollekulle muulle. Tästä turvallisesta asemastaan huolimatta kirjapainajan, samoin kuin muunkin akateemisen virkakunnan, täytyi tyytyä siihen, että palkka vähäiseltä osalta maksettiin rahana, kun taas jäljellä oleva osa suoritettiin luonnossa kruunun verohinnan mukaan. Usein tämä tapahtui hyvin epäsäännöllisesti ja epätäydellisesti, kun maatiloja, joiden tulot oli määrätty akatemian ylläpitoa varten, rasittivat kadot ja sotaverot, tahi ne olivat rappiolla, jopa autiotilojakin.
Waldin kuoleman jälkeen jokapäiväisistä askareista kirjasinkastien ja painimen ääressä huolehtivat nuoret rengit, jotka hänen johdollaan oli perehdetetty kirjojen painamiseen. He olivat smålantilainen ylioppilas Andres Ståhlfoot ja Waldin sisarenpoika Pietari Antinpoika. Ståhlfoot oli jo toukokuussa 1652 omistanut erään väitöskirjan Pietari Waldille, tervehtien siinä Waldia opettajanaan kirjanpainamisen taidossa. Akatemian konsistorin toimenpiteet Waldin kuoleman johdosta voitiin siis aluksi rajoittaa viralliseen määräykseen, että vastedes painettava työ oli varustettava merkinnällä: Prändätty Turusa Pietari Waldin Lesken tykönä. Maaliskuun 30 päivänä 1653 leskelle myönnettiin se tavanmukainen armovuosi, mikä akatemian viranomaisille kuului.
Ensimmäinen suomalainen Raamattu tuohon aikaan maksoi kokonaisen talon hinnan. Heti Raamatun ilmestyttyä sitomaton kappale maksoi viisi hopeatalaria ja sidottu kuusi hopeatalaria. Turun tuomiokirkon vanhojen tilien mukaan Raamattu 1650-luvulla maksoi sitomatomana 10-12 talaria ja sidottuna 22-30 talaria. 1670-luvulla hinta oli 15-20 talaria sitomattomalta kappaleelta ja 30 talaria sidotulta. Jokunen 1642 painettu Raamattu on joutunut Amerikkaan saakka 1600-luvulla.
Pietari Hanson Turun Akatemian kirjapainossa
Konsistorin päätös ottaa palvelukseen Pietari Hanson vahvistettiin 27.9.1654 siten, että luvattiin antaa hänelle kirjoitettu valtakirja kirjanpainajan virkaan. Pietari Hanson oli syntynyt 1620 Bogesundin (myöhemmin Ulricehamnin) kaupungissa Länsi-Göötanmaalla. Hänet otettiin Strängnäsin kouluun 1630, mutta jo seuraavana vuonna hän muutti Uppsalaan, jossa hänestä tuli tuomiorovasti Walliuksen domesticus, eli hänestä tehtiin rovastin kirjapainon oppipoika. Hän sai kirjanpainajan oppinsa ensin Pietari Waldilta ja sen jälkeen Amund Grefweltä, tulevalta kilpailijaltansa, joka erään Alnanderin Historiassa esitetyn tiedon mukaan tuli tämän pienen kirjapainon esimieheksi Waldin muutettua sieltä pois 1635.
Hanson 1.11.1654 solmi avioliiton Waldin lesken kanssa ja siten turvasi pesän tavan mukaan, joka oli yhtä yleinen kirjanpainajasäädyssä kuin sen ajan käsityöläisten ja pappienkin keskuudessa. Samalla hän otti haltuunsa Waldin kirjapainotalon Mätäjärven korttelissa. Ajatus tästä avioliitosta oli varmaan vaikuttanut akateemisten isien päätökseen asettaa Hanson etusijalle ennen Grefweä; siten akatemia vapautui huolehtimasta lesken vastaisesta elatuksesta, ja myös kirjapainon sijoittamista koskevista murheista, jotka olivat rasittaneet akatemian kovin kireällä olevaa rahastoa.
Hanson ei ollut vielä monta vuotta asunut talossaan, kun siellä aamulla 13.5.1656 syttyi tulipalo ja levisi tuhoisana kaupungin keskustaan, ja 450 taloa paloi. Missä määrin kirjapainotalo kärsi vahinkoa, ei ole tunnettua, mutta joka tapauksessa näyttää itse kirjapaino tuli pelastetuksi silloisen kisällin Johan Wallin toimekkuuden johdosta. Vaimo kuoli 1664, ja kahta vuotta myöhemmin Hanson meni uudelleen naimisiin Elisabeth Thuronian kanssa. H. Impivaara pitää häntä Hämeenkyrön kirkkoherran Thuro Theodorin tyttärenä, joten hän siis oli mm. 1665 kuolleen professori Andreas Thuroniuksen sisar. Hansonin lapsista tunnetaan yksi poika ja kolme tytärtä. Poika Johan Hansonius suoritti Juhana Wallin johdolla oppinsa kirjapainajan alalla. Pietari Hanson kuoli huhtikuun 16 päivänä 1679.
Johan Wall Turun Akatemian kirjapainossa
Acad. typographus (tarkoittaa yliopiston kirjanpainajaa) Johan Wallia muistutettiin hänen virkavelvollisuudestaan. Mennessään naimisiin Elisabeth Thuronian kanssa, mikä todennäköisesti tapahtui 1680, Wall vuorostaan otti haltuunsa kirjapainon talon, kuten Hanson aikanaan oli tehnyt, ja vapautti siten akatemian huolehtimasta kirjapainonsa huonetiloista. Kirjapainossa, jonka tehtävänä oli ennen kaikkea palvella akateemista opetusta, heprealaisten kirjasimien puuttumisesta oli edelleenkin hyvin tuntuva haitta. Wallin oma poika Daniel kävi oppimassa isänsä ammattia, aluksi Turussa, sittemmin kuninkaallisen kirjapainajan Johan Wernerin luona tämän kirjapainossa Tukholmassa ja Uppsalassa.
Vuoden 1706 henkikirja kertoo yllättävän runsaslukuisesta kirjapainon henkilökunnasta, sillä siihen kuului kaksi kisälliä, Henrich ja Jochim sekä yksi oppipoika. Daniel Wall oli vuonna 1708 Turussa henkikirjoitettuna, mutta ei kerinnyt kauaa avustamaan vanhaa isäänsä, sillä 1709 hän otti haltuunsa Jonköpingin kirjapainon, mentyään naimisiin edellisenä vuonna kuolleen kirjapainaja Petter Hultmanin lesken kanssa. Wallinin kuolinpäivää ei tiedetä, mutta hänet haudattiin marraskuun 22 .päivänä 1710.
Anders Björkman Turun Akatemian kirjapainossa
Akatemian kirjapaino Anders Björckmanin aikana 1711-1713. Kesäkuun 10 päivä esiteltiin konsistorissa Keyserin kirjapainon faktorin Anders Björckmanin Tukholmasta lähettämä anomus päästä kirjapainajaksi Turkuun. Hänen asiamiehenään esiintyi kirjansitojamestari Lorenz Höijer, joka heinäkuussa täydentää hakemusta suullisella lupauksella, että Björckman ottaisi huolehtiakseen autuaasti nukkuneen Wallin kuolinpesästä. Valittaessa Akatemian kirjapainoon seuraavaa painajaa, Björkmanin puolesta ei pelkästään puhunut se seikka, että hän oli toimessaan taitava. Asiassa painoi huolenpito kuolinpesän toimeentulosta. Kun varakansleri oli allekirjoittanut valtakirjan, niin kreivi Falkenberg oli lokakuun 5 päivänä 1711 antanut Björckmanille valtakirjan.
Anders Niilonpoika Björckman oli 29.5.1703 otettu Tukholmassa kirjanpainajien kiltaan ja häntä oli tällöin kunnioitettu tavanmukaisella runomuotoisella painetulla onnentoivotuksella, jota kirjapainajain vaakuna koristi. Toukokuun 1 päivänä 1712 vietettiin Anders Björckmanin ja Margaretha Hansonin häät Turussa
Suuri Pohjan sota alkoi, kun Puola, Tanska ja Venäjä liittoutuivat Ruotsia vastaan. 1713 venäläiset hyökkäsivät Suomeen ja valloittivat nopeasti Etelä- ja Keski-Suomen. Viimeinen suuri taistelu venäläisiä vastaan käytiin 1714 Isossakyrössä. Seuraukset oli ankarat. Suuri osa Pohjanmaan väestöstä, arviolta 20 000 ihmistä, pakeni meren yli Pohjanlahden kiertäen Ruotsiin. Rauha tuli 1721.
Turun akatemian kirjapainon johtajaksi tuli 8.12.1722 Tukholmassa olevan H. C. Merckellin kirjapainon kisälli Eric Flodström. Flodströmin asema huononi huononemistaan, sillä 1729 hänet sanottiin irti toimestaan, koska hän oli ollut joka päivä oli humalassa.
Suomenkielen harrastus on ollut Turun Akatemiassa vilkasta jo niin kutsutun vapauden ajan vaiheilla, ja valtiopäivillä esitettiin vaatimus, että maan virkamiesten tuli hallita Suomen kieltä. Arvokkaaksi suomenkielen opintojen oppaaksi muodostui Grammatica Fennica, jonka Ilmajoen kirkkoherra Bartholdus Vhael oli laatinut. Kirja ilmestyi kymmenen vuotta Vhaelin kuoleman jälkeen hänen leskensä kustantamana ja Juhana Kämpen painamana 1733. Vhaelin kielioppi merkitsi huomattavaa edistystä, vaikka tekijä kertoi suomen- ja hepreankielen olevan sukulaisia keskenään. Uusi muuttumaton painos julkaistiin 1821.
Turun akatemia myi heikosti kannattavan kirjapainonsa vuonna 1730 Jacob Merckellille, tukholmalaiselle kirjapainonomistajalle. Jacob Merckellin. Akatemia luovutti kirjapainon Merckellille 1.313 kuparitaalarista tämän lupautuessa pitämään kirjapainon aina täysin varustettuna kirjasimistolla, joka riittäisi suomalaisen raamatun uuden painoksen julkaisemiseen. Ilmaiseksi hänen tuli painaa Akatemian ohjelma, luettelot, ja muut vähäisemmät julkaisut, mutta korvaukseksi hän saisi nauttia sen erioikeutta suomalaisten virsikirjojen ja katekismuksen julkaisemiseen sekä oikeutta vuosittain tullivapaasti tuoda maahan 1.000 riisiä paperia. Jacob Merckell paransi heti kirjapainon kalustoa Tukholmassa olevasta kirjapainostaan tuomilla tarvikkeilla. Tämä kirjapaino oli piispa Gezeliuksen, joka oli viety Ruotsin puolelle. Jacob Merckellin isä, kirjapainaja Henrik Christoffer Merckell oli ostanut kirjapainon vuonna 1715 oltuaan sen johtajana vuodesta 1706 lähtien. Jacob Merckell kuoli 20.11.1763. Kirjapainon faktoriksi tuli vuonna 1756 Johan Christoffer Frenckell, Suomen ensimmäinen kirjapainaja-, kustantaja- ja kirjakauppasuvun kantaisä.
Kolmas suomenkielinen Raamattu painettiin vasta Akatemian kirjapainossa, sillä ensimmäisen painoi Henrik Keyserin kirjapaino Tulholmassa ja toisen vuodelta 1685 oli painanut Gezeliuksen kirjapaino. Kun Ison vihan jälkeen Raamatuista oli puute, myönsi hallitus 23.9.1741 papiston pyynnöstä ennakkomaksua Pyhän Raamatun uuden laitoksen julkaisemista varten. Vuosien 1741-1743 Hattujen sodan takia työ lykkääntyi, ja 23.12.1747 annettiin uusi päätös, jossa hallitus hyväksyi pappien ehdotuksen, että Raamattu julkaistaisiin Suomen kirkkojen kustannuksella. Ennakolta tilattaessa maksoi uuden Raamatun painopaperiset kappaleet 18 kuparitaalaria ja kirjoituspaperiset 12 taalaria. Raamattua painettiin Merckellin toimesta 3.600 kappaletta. Raamattu tuli valmiiksi 1758, jonka painatuksesta oli vastannut faktori Frenckell ja kielen oli tarkastanut Antti Lizelius.
Seuraava Raamatun painos tuli, kun kirjapaino sai kahdeksikymmeneksi vuodeksi oikeudet Raamatun painamiseen 23.4.1769. Tammikuussa 1771 tuli 2.152 kappaletta kirjoituspaperille ja 6.898 painopaperille painettua kappaletta valmiiksi yleisölle tilattavaksi 33 taalarista kuparirahaa eli yhdestä taalarista 40 killingistä hopearahaa.
Gezeliusten kirjapaino Turussa
Turku sai toisen kirjapainonsa vuonna 1668, sillä sen perustamiseen oli syynä yliopiston kirjapainon huono kunto. Perustaja oli piispa Juhana Gezelius vanhempi, joka tätä tarkoitusta varten oli ostanut paperitehtaan ja hankkinut kirjakkeita. Tästä kirjapainosta tuli ensi sijassa kustannuskirjapaino.
Johannes Cezelius s. 3.2.1615, Romfartuna (Gezalan kartano Taalaimaalla) Ruotsissa, k. 20.1.1690 Turussa. Vanhemmat rustitilallinen Yrjänä Antinpoika ja Anna Gudmundintytär. Ensimmäinen puoliso vuodesta 1643 Gertrud Gutheim joka oli riikalaisen kirkkoherran tytär ja toinen vuodesta 1684 Kristiina Pietarintytär Bergenstierna ruotsalainen laamannin leski. Gezeliuksen kaikki lapset 6 poikaa ja 6 tytärtä olivat ensimmäisestä avioliitosta. Tyttärilleen Gezelius hankki aateliarvon 1675. Pojista kuolivat kaikki muut jo nuorina paitsi Juhana, josta tuli isän elämäntyön jatkaja.
Gezelius opiskeli ensin Upsalassa ja myöhemmin vastaperustetussa Tarton yliopistossa, jossa 26-vuotiaana tuli nimitetyksi kreikan ja itämaisten kielten professoriksi. Gezelius oli jo Tartossa oleskellessaan, missä hänet 1638 oli promotoitu maisteriksi ja missä hän 1641-49 toimi professorina, osoittanut aktiivista harrastusta kirjapainoa kohtaan. Liivinmaan ylisuperindententtinä ja toimintansa lopettaneen yliopiston varakanslerina hän 1661 siirrätti akatemian kirjapainon Tarton Marian kirkkoon varmaan talteen ja oli Riiassa 1662 julkaissut lätinkielisen katkismuksen.
Riiasta tämä tarmokas ja oppinut mies nimitettiin 1664 Turun piispaksi ja akatemian varakansleriksi. Hän painatti akatemian kirjapainossa eräitä kääntämiään ja kirjoittamiaan kirjasia (mm. Erasmuksen kuuluisan käytösoppaan Cullainen Kirja Nuorucaisen Tapain Sijwollisudest) ja koki kaikin tavoin kohottaa akatemian kirjapainon tasoa. Gezelius kyllästyi lopulta akatemian kirjapainon saamattomuuteen ja aloitti oman kirjapainotoimintansa.
Gezeliuksen kirjapainon kaappi (upea suuri aito barokki), jossa kirjaimet säilytettiin on alkuperäiskunnossaan lukuisine pienine laatikkoineen säilynyt Svennebyn kartanossa, Östergötlandissa Ruotsissa. Saattaa olla, että jopa kirjaimia on säilynyt. Vanhan kartanon irtaimisto on suuri ja talo täynnä antiikkiesineitä. Siellä kuvittelisi olevan montakin kirjaa jotka ovat painettu piispan kirjapainossa Turussa. Viimeisen Olivecreutzin (Gezelius) tyttäret Karunan kartanosta, niitä oli neljä, olivat kaikki naimisissa Ruotsissa ja arvoirtaimisto kartanosta jaettiin niiden kesken ja siirrettiin sinne 1860-luvulla. Suurin osa kuitenkin Koskull-nimiselle perheelle, jossa se on säilynyt. Katso tarkemmin Voitto Ahosen kirjasta "Laamanni Johan Gezelius-Olivecreutzin elämä 1721-1804" (SHS 1990).
Gezelius pyrki toteuttamaan laajaa yhteiskunnallista kirkollisten olojen uudistusohjelmaa, jonka ytimenä oli vuoden 1686 kirkkolaki. Gezelius kohotti papiston siveellistä ja opillista tasoa vaatien määriteltyjä yliopisto-opintoja. Papiston välttämättömien jatko-opintojen pohjaksi hän suunnitteli laajan ns. Gezeliusten raamattuteoksen, joka ilmestyi 1711-28 ja jonka laatimiseen osallistuivat Gezeliusten ohella useat Suomen johtavat teologit. Alkusivistystä saaneiden tarpeisiin Gezelius kirjoitti Suomen ja koko pohjoismaiden ensimmäisen ensyklopedian.
Kiertokoulun oppikirjaksi Gezelius kirjoitti tunnetun kirjasensa Yxi paras Lasten tawara (1666), jossa katekismuksen lisäksi oli aapinen ja opetusohjeita. Tämä kirjan yksi painos on vuodelta 1844, jossa lukee julkaistu Turusa: prändätty J. C. Frenckellin ja pojan tykönä. Kirja pitää sisällään ABC kirjan, Catechismuksen, kysymykset, Raamatun erinomaiset opetussanat, Athanasiuksen uskontunnustuksen. Tämä kirjanen kului kansan käsissä, sillä se pysyi yhtenä merkittävämpänä kansankirjasena puolitoista vuosisataa ja ilmestyi 80 painoksena. Gezeliuksen kreikan kielioppia on sen selvyyden ja täsmällisyyden vuoksi käytetty oppikirjana vielä 1800-luvulla.
Koska Suomessa oli suuri kirjojen puute, Gezelius perusti oman paperinvalmistamon ja kirjapainon. Suomen ensimmäinen paperimylly perustettiin v. 1667 Pohjan pitäjään Tomasbölen kartanoon. Perustajana oli Johannes Gezelius vanhempi ja teknillisenä asiantuntijana saksalainen paperimestari Bertil Obenher, joka toimi myös paperimyllyn esimiehenä. Obenher perheen jäseniä oli Uppsalan paperitehtaalla töissä myös.
Paperia valmistettiin tähän aikaan yksinomaan käsin kaikenlaisista lumpuista. Ensin lajiteltiin lumput ja kostutettiin sekä annettiin vähän mädätä. Sitten ne leikattiin palasiksi ja kaukaloissa survottiin veden kanssa hienoksi massaksi. Senjälkeen massa laitettiin isoon astiaan, josta nostettiin arkinkokoisella kehyksellä jossa oli metalliverkkopohja, jolloin vesi valui pois ja paperikuidut jäivät kerroksena verkon pinnalle muodostaen paperiarkin.Näin saatu arkki laitettiin huopien väliin ja tällainen vuorottaiset huopa- ja paperikerrokset vietiin puristimeen, jossa tiivistettiin ja puristettiin vesi pois. Kun arkit oli kuivattu, käytetty liimaliuoksessa, uudelleen kuivattu ja kiillotettu, oli paperi valmista käyttöön.
Pian Turkuun tulonsa jälkeen talvella 1665 Gezelius oli tehnyt aloitteen akatemian heikosti varustetun kirjapainon parantamiseksi. Selkeimmin kuin useimmat muut aikalaisensa Gezelius näyttää käsittäneen kirjojen merkityksen tämän ohjelman toteuttamisen välttämättömänä välikappaleena: kirjoja uskonnolliselle kansanopetukselle, käsikirjoja kirkollisia toimituksia varten ja syvempi papillinen sivistys oli hänen ohjelmanaan. Kaikkia näitä kirjoja pitäisi painaa kyllin suurina painoksina ja myydä sellaisiin hintoihin, jotka varmistaisivat niiden menekin kaikissa niissä piireissä.
Gezeliuksen kirjapainoprivilegio ei ole säilynyt. Kun Juhana Gezelius nuorempi isänsä kuoleman jälkeen 1690 anoi ja sai yleisprivilegion, mikä ei merkinnyt kirjapainon pitämisoikeuden vahvistamista, vaan niiden kirjojen kustannusoikeutta, mitkä isä oli ladottanut ja painattanut. Virallisten privilegion nojalla Gezelius todennäköisesti syksyllä 1667 ryhtyi toimenpiteisiin kirjapainon perustamiseksi. Gezelius välikirja kirjanpainajakisälli Johan Winterin kanssa oli voimassa tammikuun 1 päivältä 1668 alkaen. Vuonna 1669 kirjapaino oli täydessä toiminnassa. Kuninkaallisten plakaattien ja asetusten painaminen Suomeksi siirrettiin akateemisesta kirjapainosta 1674 painettavaksi Gezeliuksen kirjapainoon, mikä aiheutti sen, että piispa hankki Winterin hyväksi kuninkaallisen päätöksen marraskuun 27 päivänä 1680, joka virallisesti vahvisti hänelle tämän tehtävän ja tuotti hänelle kuninkaallisen kirjapainajan nimen ja arvon.
Johan Carlsson Winter oli syntynyt Örebrossa. Ainoa, mikä tiedetään Johan Winteristä, on se, että hän vuoden 1646 jälkeen työskenteli kisällinä akatemian kirjapainajan Johan Vogelin luona Tartossa. Heinäkuun 5 päivänä 1668 Winter ja Kristiina Ertwinintytär Herweg vihittiin Glanshammarin kirkossa Örebron, Winterin syntymäkaupungin läheisyydessä, kuten kaksi hääkirjoitusta osoittaa. Vaimo kuoli 1691 ja haudattiin elokuun 2 päivänä Turun tuomiokirkkoon saarnastuolin alle pääkäytävän varrelle. Viisi lasta tunnetaan tästä avioliitosta. Margareta, jonka puoliso oli kirjansitoja Lorenz Höijer. Johan s. 1674, k. 1765. Ertvin, Anna s. 1680, k. 1764, jonka puoliso oli Kristofer Böckelman s. 1708, k. 1779 ja Karin. Molemmat pojat valitsivat toisen ammatin kuin isä: Juhana, s. 1674, tuli ylioppilaaksi 1693 ja valmistui Uudenkaupungin pedagogion opettajaksi 1699 ja sitten rehtoriksi. Heidän poikansa oli kappalainen Johan Winter s. 1709, k. 1796. Ja hänen poikansa oli Timoteus Winter s. 1738, k. 1806. Ja heidän poikansa oli henkikirjoittaja Karl Arndt Winter s. 1786, k. 1844. Heillä oli poika Johan Petter Winter s. 1788, k. 1872, joka on yksi suurista genealogisista y.m. kokoelmistaan tunnettu valtioneuvos, jonka arkistoa säilytetään Kansallisarkitossa (elämäkerrallisia ja sukutieteellisiä muistiinpanoja käsin kirjoitettuna Ruotsin kielellä 75 kansion verran).
Gezeliuksen kustannustoiminta ja oma kirjallinen tuotanto oli hämmästyttävän laaja ja monipuolinen. Seurakuntaelämän elvyttämiseksi ja kansan uskonnolliseksi mielen ylennykseksi julkaistiin lukuisia kirjoja, papiston tieteellisten harrastusten ylläpitämiseksi väitöskirjoja sekä käytännöllisen sanajulistustyön esikuviksi saarnoja ja saarnan luonnoksia. Koulujen tarpeeksi ilmestyi kielioppeja ja lukukirjoja, tieteellisiä oppikirjoja ja teologisia käsikirjoja.
Juhana Gezeliuksen ja Gertrud Gutheimin poika oli Juhana Gezelius syntynyt Tartossa 6.9.1647, kuoli Viggbyholmin tilalla Täbyn pitäjässä Roslagenissa 10.4.1718. Hänellä oli puoliso vuodesta 1680 Hedvig Lietzen, hovioikeuden asessorin Niilo Lietzenin ja Margareeta Ekebomin tytär (kuoli 1720). Ja heillä oli poika Juhana Gezelius s. 6.5.1686 Narvassa, kuoli Strömsbergin piispankartanossa Porvoon pitäjässä 18.5.1733. Puoliso vuodesta 1720 Helena Arnell, superintendentti Jonas Arnellin ja Helena Svebiliuksen tytär Karlstadista (kuoli 1751). Ja heillä oli poika Juhana ammatiltaan laamanni, joka kirjoitettiin ritarihuoneeseen nimellä Olivercreutz (kuoli 1804).
Suuri tulipalo teki vahinkoa Gezeliuksen kirjapainossa toukokuun 29 päivänä 1681. Tulipalon seurauksena maaliskuussa 1682 Winter sai kiinnekirjan erääseen Karjakadun varrella sijaitsevaan taloon, jonka hän 1.100 kuparitaalarin hinnalla oli ostanut Elina Knuutintyttäreltä, Längelmäen kirkkoherran Arvid Florinuksen leskeltä. Tässä talossa, joka vuoden 1827 tulipaloon asti tunnettiin nimellä Winter, jossa Johan Winter asui kuolemaansa saakka 1705.
Winterin seuraaja Merckell oli vielä 1707 henkikirjoitettu vaimonsa, kisällinsä, oppipoikansa ja piikojensa kanssa Winterin talossa Luostarikorttelissa Turussa. Suuressa Turun tulipalossa toukokuun 16 päivänä 1711, kaupunki paloi, niin kirjapaino vahingoittui pahasti. Kirjapainon laitteet oli edellisenä kesänä, venäläisten uhatessa tunkeutua maahan, viety Tukholmaan, mutta eräs jäljelle jätetty 4.000 kappaleen suuruinen painos suomalaista virsikirjaa paloi.
Kirjapaino Viipuriin
Kolmas Suomen kirjapainoista syntyi Viipurin piispa Pietari Bångin (1633-96) toimesta ja hänen kustannuksellaan. Asiaa oli hyvin valmisteltu ja pari viikkoa myöhemmin 16.4.1688 julkaistiin kuninkaallinen päätös, jolla Viipurin kimnaasille myönnettiin lupa vapaasti ja esteettömästi perustaa kirjapaino ja paperinvalmistamo paikkakunnalle sekä siihen hankkia omilla varoillaan ylläpitää kirjanpainajaa ja paperintekijää. Kimnaasi saisi julkaista ja painaa kaikkea, mikä havaittiin tarpeelliseksi hyödyttämään ja edistämään opiskelevaa nuorisoa, mikäli se ei toisten saavuttamia vapauksia siten loukkaisi, kuitenkin sillä nimenomaisella ehdolla, ettei mitään, jolla oli vähänkin arvoa, saisi painaa ennen kuin kansliakollegio oli sen tarkastanut ja hyväksynyt. Kirjapaino oli käynnissä viimeistään syksyllä 1689; Gezelius nuorempi puhui keväällä 1690 eräästä katkismuksesta, minkä piispa Bång oli syksyllä julkaissut.
Vuonna 1690 Viipurin kirjapainossa painettiin Bångin laaja teos Chronologia sacra, joka on Pyhä historia, missä on yli 400 sivua. Jo alussa keskeytyi kirjapainon toiminta, kun kaupungissa syttyi 9.5.1690 tulipalo, joka tuhosi 60 rakennusta kaupungin keskiosassa. Piispa Bång ilmoitti muutamia päiviä myöhemmin, että kimnaasi, triviaalikoulu ja kirjapaino paloivat kokonaan, niin että ainoastaan muutamia kirjoja, pallokarttoja ja kirjasimet voitiin pelastaa. Vahingot korjattiin tiilillä, hirsillä ja laudoilla, jotka saatiin kruunun varastosta ja elokuun 21 päivä 1690 voitiin kimnaasitalossa viettää oppilaitoksen puolivuosisataispäivää.
Kirjapainorakennukseen kuului kirjapainajan asunto, vaikka rakennuksessa tuskin oli muuta kuin tupa ja kamari. Se, että kastit ja painin olivat tuvassa, käy ilmi eräästä tiedosta, jonka Medelplan ohimennen esitti häntä vastaan käydyssä oikeusjutussa. Daniel Medelplan oli Viipurin kirjapainon ensimmäinen kirjanpainaja, oli syntynyt Turussa v. 1657 ja kuollut Pälkäneellä 31.8.1737. Hänen vanhempansa olivat vaunuseppä Juho (Joen) eli Jonas Sveninpoika Medelplan ja tämän ensimmäinen vaimo Margareta.
Turun akatemian konsistorin pöytäkirjoissa on maininta 20.2.1678, jolloin hänet esitettyjen taidonnäytteiden perusteella otettiin akatemian kuvien kaivertajaksi. Vuonna 1688 Medelplan siirtyi Viipuriin piispa Pietari Bångin perustaman kirjapainon johtajaksi, jossa tehtävässä hän oli vuoteen 1693 asti. Kun Medelplanin vaimo Kerttu Berndtintytär vuotta myöhemmin kuin miehensä muutti Viipuriin, niin hänellä oli mukanaan veljensä tytär Maria Akselintytär, joka oli talossa palvelijana.
Lainaus Carl Rudolf Gardberg kirjasta: "Jo ennen vaimon kuolemaa 1692 Medelplan oli solminut suhteen tähän nuoreen tyttöön. Medelplan tunnusti isyytensä, mutta kun hän Turun tuomiokapitulilta anoi lupaa ottaa Marian avioksensa, hänen anomuksensa hylättiin, koska asianomaiset olivat lähisukulaisia, ja asiasta ilmoitettiin raastuvanoikeudelle, että heitä heidän syntinsä ja sukurutsauksen vuoksi Jumalan ja Ruotsin lain mukaan asianmukaisesti rangaistaisiin. Heinäkuun 13 päivänä 1695 Medelplan ja Maria tuomittiin kolmannen Mooseksen kirjan 20. luvun 20 jakeen perusteella menettämään henkensä. Turun hovioikeus päätöksellään 12 päivänä 1695 vapautti Medelplanin ja Marian kuolemanrangaistuksesta ja tyytyi määräämään molemmille sakkoa 160 hopeataalaria, kirkkorangaistuksen ja seurakunnalle esitettävän anteeksipyynnön. Viipurin linnassa hän vihdoin 1697 kuittasi sakkonsa kujanjuoksulla. Medelplanin toiminta kirjapainossa päättyi hänen ja Marian paonomaiseen lähtöön Viipurista 1693. Vasta vuodesta 1694 lähtien viipurilaiset painotuotteet signeeraa Matthias Syngman Reg. Gymnasii Typographus."
Medelplan Ison vihan aikana pakeni Pälkäneelle, missä hän asui loisena Taurialan kylässä. Toinen Medelplanin vaimo oli Kirsti Grelsintytär, kuoli Pälkäneellä 1744. Medelplan valmisti Pälkäneellä papiston ja Turun tuomiokapitulin toimesta puulaatoille kaiverretun ja niillä painetun kirjasen, Lasten Paras Tawara, eli ABC-kirja, joca suuren tarpen tähden leicattu Puuhun ja Pälkänen Seuracunnan Saarnamiesten toimituxen cautta, prändätty Pälkäneellä Daniel Medelplanilda Tauralan Kylässä 1719.
Suomalaisen valitusmiehen Jaakko Juteini (syntyi Hattukassa Juutilan talossa 1781, koulussa oli saanut sukunimen Judén) julkaisi mm. vuonna 1827 ja painatti kokoelmansa "Anteckningar af Tankar uti Warianta Ämnen", jossa hän käsitteli "Järki ja uskonto", "Mietteitä vapaa-ajattelusta" ja "Luonnon luomisvoimasta". Viranomaiset tulivat siihen käsitykseen kirjasta ettei se ollut sopusoinnussa evankelis-luterilaisen opin kanssa, eikä sille oltu haettu painolupaa. Viipurin kämnerinoikeus tuomitsi teoksen takavarikoitavaksi ja Turun hovioikeus määräsi sen hävitettäväksi. Teosta oli painettu 250 kappaletta ja ne vietiin Viipurin Turun sillan päässä olevalle torille, jossa ne poltettiin 8.1.1829.
A. R. Cederbergin kirjassa "Vanhaa ja uutta" (WSOY 1916) käydään läpi, kun Viipuriin anottiin perustettavaksi uudelleen kirjapainoa kirjapainokisälli Juhan Christopher Frenckell toimesta 1750. Frenckell sai luvan perustaa kirjapainon, mutta ei käyttänyt sitä hyväkseen. Vuosisadan lopulla saatiin Viipuriin kirjapaino, koska prokuraattori ja asianajaja von Brandt kutsui kuvernementin kanslian luvalla kirjanpainaja M. C. Iversenin Räävelistä (Tallinnasta) Viipuriin kruunun omistamaan taloon. Kirjapainossa painettiin vuosina 1798 ja 1799 muutamia suomenkielisiä painotuotteita.
Johan Christoffer Frenckell
Jakob Merckell v. 1750 osti Turun akatemian kirjapainon, työskenteli kirjapainossa kisällinä Johan Christoffer Frenckell, josta tuli aikanaan eräs kirjapainohistoriamme merkkimiehistä ja maamme ainoan kirjapainodynastian perustaja. Vuonna 1743 saapuu Saksin Erfurtissa J.C. Frenckell Turkuun ja sai toimen Johan Kämpen hoitamassa Akatemian kirjapainossa. Myöhemmin hän avioitui Kämpen tytärpuolen Else Maria Leijerin kanssa ja heille syntyi poika Juhana Christofer Frenckell 1757. Vuonna 1756 Merckell otti hänet kirjapainonsa faktoriksi. Ja kahta vuotta myöhemmin 11.8.1758 hän pääsi Merckellin yhtiökumppaniksi saattaen ruveta johtamaan sitä kuin omaa liikettään, jollaiseksi se tuli Merckellin kuoltua 1763.
Frenckellin kirjanpainajasuku polveutuu talonpoikaissuvusta, joka 1600-luvun keskivaiheilta lähtien asui Erfurtin läheisyydessä. Tässä kaupungissa Johan Christopher Frenckell I sai kirjanpainajakoulutuksensa Johann David Jungnicolin kirjapainossa. Hänet otettiin jäseneksi kirjanpainajain ammattikuntaan juhlassa 27.6.1740
Henrik Gabriel Porthan oli Turun Akatemian keskeinen henkilö 1700-luvun viimeisellä neljänneksellä. Hän oli läheisessä yhteistyössä Frenckellin painon kanssa ja julkaisi kirjoituksia lehdissä. Frenckell kuoli 1779, jonka jälkeen hänen 22-vuotias, maisteriksi juuri valmistunut poika Johan Cristoffer Frenckell II ryhtyi Bremerin yhtiökumppanina jatkamaan kirjapainon toimintaa. Bremerin kuoltua syksyllä 1785 Frenckell II sai lunastetuksi kirjapainon omiin nimiinsä. Vuonna 1809 hän sai suoritettavakseen Suomen kaiken virallisen painatustyön. Vuonna 1789 hän perusti myös Frenckellin kirjakaupan ja harjoitti laajaa kustannusliikettä ja sai erikoisoikeudet Suomen virallisten sanomalehtien julkaisemiseen. J. C. Frenckell kuoli 1818. Avioliitostaan Margareeta Elisabet Björmannin kanssa hänellä oli kaksi poikaa.
Vanhempi Juhana Kristofer III syntynyt Turussa 22.6.1789, kuoli Helsingissä 16.4.1844. Puoliso vuodesta 1815 Amalia Ulriika Tillman, asessori Fredrik Vilhelm Tillmanin ja Charlotta Margareta Hedmanin tytär (kuoli 1844). Heidän vanhempi poikansa Johan Christoffer IV s. 1819 kirjanpainaja ja tehtaanomistaja. Hän kuoli naimattomana 1856, jonka jälkeen Turussa oleva kirjapaino ja kirjakauppa myytiin. Hänen nuorempi veljensä Frans Wilhelm Frenckell s. 19.3.1821, k. Montreux´ssä Sveitsissä 24.5.1878 aateloitiin 1865 nimellä von Frenckell. Puoliso vuodesta 1845 Ida Mathilda Bublina Kuhlström, viipurilaisen pankinkomissaarin, hovineuvos Lars Fredrik Kuhlströmin ja Anna Nathalia Mottin tytär (kuoli 1903).
Vuonna 1827 Turun kaupunki palaa, jonka yhteydessä myös Frenckellin Kirjapaino tuhoutuu ja samoin sen korvaamaton arkisto. Vuonna 1828 J. C. Frenckell III (1789-1844) päättää perustaa uuden kirjapainon Helsinkiin. Vuonna 1823 oli Frenckell perustanut Suomen ensimmäisen kirjasinvalimon, joka paloi myös Turussa. Painoon kuului 7 painokonetta ja 257 sentneriä kirjakkeita, kustannusliikkeeseen n. 70 suomalaista ja n. 50 ruotsalaista teosta, jotka arvioitiin 126 947 ruplaksi pankkoassignatsioneja. Hänen isänsä oli omistanut Prunkkalassa vähäpätöisen Järvenojan paperitehtaan, jonka vuoden 1820 tienoilla siirrettiin Kakskerran Myllykylään. Vuonna 1832 Frenckell osti Tampereen paperitehtaan, johon hän hankki 1841 Suomen ensimmäisen paperikoneen, joka oli käynnissä vuoteen 1905 saakka. Turun Wiikko-Sanomissa vuonna 1822 oli ollut tiedotus, jossa kehotettiin rahvasta keräämään ja säilyttämään vanhat, rikkinäiset vaatteet ja toimittamaan ne Turkuun, jolloin maksuksi luovutettaisiin kirjoja. Lopuksi vedotaan herrasmiehiin ja pappeihin, että he Wiikko-Sanomia luettuaan "tahtoisivat tehdä hyvin ja antaa tästä asiasta tietoa yhteisellen kansallen, josta ei uskottavasti useampi sattuisi lukemaan aviisia, mutta haluaisi lumppunsa kirjoihin vaihtaa".
Kirjapainonjohtaja Johannes Mikander syntynyt Turussa 24.6.1891, k. 1955, jonka vanhemmat oli rovasti Hilarius Albin Ferdinand Mikander ja Elvira Hamberg. Johannes Mikander oli Frenckellin kirjapainon toimitusjohtaja vuosina 1917-19, Turun kirjapaino ja sanomalehti oy:n 1919-26, Hufvudstadsbladets förlags och tryckeri ab:n apulaisjohtaja 1926-29 ja toimitusjohtaja 1930-46, Hufvudstadsbladets förglags ab:n ja Hufvudstadsbladets tryckeri ab:n toimitusjohtaja 1946-49, johtokunnan varapuheenjohtaja 1949-55, oy Tilgman ab:n toimitusjohtaja 1951-53. (Lähde: Kuka kukin oli 1900-1961 (Otava 1961).
Hemming Mikander on Frenckellin kirjapainon toimitusjohtajana vuosina 1920 - 56.
Suomen sota oli 1808-1809. Tämän sodan taustalla oli Ruotsin liitto Englannin kanssa. Venäjän tsaari uhkasi ottaa Suomen haltuunsa, ellei liitto purkautuisi. Näin ei käynyt. Venäläiset hyökkäsivät 21.2.1808 ja valloittivat Suomen. Sota päättyi Kustaa IV Aadolfin vallasta syöksemiseen ja kuningas joutui maanpakoon. Haminan rauhassa 1809 Ruotsi luovutti Venäjälle koko Suomen. J.L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat kertovat tästä sodasta.
Frenckellin kirjapainon entinen faktori Anders Cedervaller perustaa Viipuriin kirjapainon 1815.
J.W. Lillja (1817-1878) aloitti kustannustoimintansa ollessaan apulaisena Frenckellin kirjakaupassa, jonka osakkaaksi ja myöhemmin Frenckelle IV:n kuoltua yksinomistajaksi. Vuonna 1850 hän liitti liikkeensä Chr. L. Hjeltin kustannustoiminnan. Lillja oli väsymätön ja yretteliäs mies ja oli mukana useissa yhdistyksissä ja yhtiöissä.
Perusti kirjapainon Turkuun v. 1851, mutta kirjapaino siirtyi 1860-luvulla G.W.Wilénille. Julkaisi Sanomia Turusta -lehteä sekä Lukemisia kansalle -kirjasarjaa, jossa julkaistiin erilaisia oppaita, oppikirjoja ja myös viihdelukemistoja. Lilljan kustannustuotteisiin kuului myös Kristillisiä Sanomia lehti. Åbo Underrättelser -lehden päätoimittaja J. W. Lillja vietti vuonna 1865 kuukauden vankina Turun linnassa kirjoitettuaan valtiovaltaa loukkaavaa tekstiä Puolan tapahtumista. Harjoitti varsin mittavaa kaupallista lainakirjastotoimintaa 1800-luvun puolivälin tienoilla , jolloin kirjastossa oli enimmillään 1860-luvun alussa jopa 50 000 nidettä. Olavi Autero on kirjoittanut kirjan "J. W. Lilja 1817-1878 kirjamiehestä poliittiseksi taistelijaksi" (Suomen historiallinen seura 1993).
Pipliaseuran kirjapaino
Turkuun oli vuonna 1812 englantilaisen esikuvan mukaan perustettu Suomen pipliaseura levittämään Raamattuja mahdollisimman halvalla laajoihin kansan kerroksiin. Seuran johdossa oli arkkipiispa Tengström. Keisari Aleksanteri I lahjoitti käsikassastaan 5000 ruplaa seuran tarkoitusperien hyväksi. Heinäkuun 2 päivä 1816 senaatti antoi asianmukaisen privilegiokirjan, jolla seura oikeutettiin perustamaan kirjapainon ja julkaisemaan Raamattuja ja muita uskonnollisia teoksia, joiden painattamiseen Turun yliopistolla oli ollut yksinoikeus. Vuoden 1817 kuluessa kirjapaino aloitti toimintansa. Vuonna 1824 kirjapaino siirtyi C. L. Hjeltille. Christian Ludvig Hjelt polveutui vanhasta turkulaisesta käsityöläissuvusta.
Suomi liitettiin Venäjään 1809, jolloin kirjapainojen valtiollisen muuttuneen aseman seurauksena vapauduttiin Ruotsin vallan aikaisesta kirjapainojen etuoikeudesta oppi- ja kirkollisten kirjojen painamisessa. Ruotsin vallan loppuessa oli kirjapainot Turussa ja Vaasassa. Porvoon ensimmäinen kirjapaino perustettiin v. 1829. Perustaja oli C. L. Hjelt. Hjeltin kirjapaino lakkautettiin v. 1835, mutta välittömästi P. Widerholm avasi uuden kirjapainon. Widerholm osti Vaasasta maamme ensimmäisen pikapainokoneen. Widerholmin kirjapaino muutti 1850-luvun lopussa Helsinkiin, Porvoo jäi lyhyeksi aikaa ilman kirjapainoa. Kirjakauppias G. L. Söderström perusti uuden kirjapainon v. 1860. Latomo- ja painohuoneiden pinta ala oli ensimmäisien vuosien aikana 50 neliötä ja vuosituotannon suuruus keskimäärin sata arkkia.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainonjohtaja oli Robert Johan Ahlstedt (1850-1919). Kirjapainonjohtajalle kuuluneita kirjeitä, asiakirjoja, muistiinpanoja sekä kalentereita v. 1871-1919 sekä erilaisia painotuotteiden arkistokappaleita ja lehtileikkeitä v. 1640-1919 säilytetään Kansallisarkistossa (10 kansiota, 3 nidettä). Arkiton yhteyteen kuuluneet Suomen kirjansitojaliittoa koskevat ainekset on siirretty Työväen arkistoon 7.10.1977. Lisäksi Helsingin yliopiston kirjastossa vuodesta 1959 lähtien on ollut side Robert Ahlstedtin kirjapainotaidon historiaa koskevia aineksia. Faktori Robert Ahlstedt (1850-1919), joka toimi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, tutki maamme kirjapainotaidon historiaa. Hänen muistiinpanoistaan, joita säilytetään yliopiston kirjastossa, löytyy ammattitovereille pidetty esitelmä Matti Pohdosta.
Vuonna 1827 tuhoutui Turun tulipalossa 7/8 osaa kaupungista ja sen mukana 1640 perustettu Turun Akatemian kirjato, eikä yhtään teosta saatu pelastetuksi. Palon jälkeen palautettiin lainasta 800 teosta. Pohjanmaalla Isossakyrössä vuonna 1817 talollisen Iisakki Jaakonpojan poikana syntyi Matti Pohto, joka merkittävästi auttoi lahjoituksillaan yliopiston kirjastoa. Ensimmäisen kerran yliopiston kirjastossa käydessään Pohto antoi, Pippingin tekemän lahjoitusluettelon mukaan 161 painotuotetta. Matti Pohto oli luonut suhteita Kirjapainoväkeen.
"Vuosien 1838 ja 1857 välillä kävi maamme kirjapainoissa tällöin keski-ikäinen, perin vaatimattomasti pukeutunut mieshenkilö. Hän toi terveisiä toisten kaupunkien kirjapainajilta, joihin hän oli tutustunut. Erityisen hyvin hän tunsi painajat, sillä käydessään kirjapainoissa hän oli jutellut heidän kanssaan painon äärellä. Miehen yksinkertainen, jopa kehnolta näyttävä ulkoasu antoi usein pilkan aihetta, mutta siitä hän ei ollenkaan välittänyt. Kutsuttiinpa häntä sitten Maailman Matiksi tai Kirja-Matiksi, ei hän piitannut. Jos hän sai pari pientä painotuotetta ja luvan pitää nyyttiään kirjapainon nurkassa tai ullakolla, hän oli tyytyväinen. Siellä hän sitten vietti yönsä vailla sen enempiä mukavuuksia, rakas nyytti päänaluksena."
Kirjapainoja Helsinkiin
Vuonna 1829 tuli voimaan sensuuriasetus, joka alisti kirjallisuuden ennakkotarkastettavaksi, koska kenraalikuvernööri Zakrevski oli havainnut painovapautemme liian laajaksi. Sensuurihallitus perustettiin Helsinkiin ja sen alaisena toimi sensuuriviranomaisia Helsingissä ja muutamassa muussakin kaupungissa. Tämä uusi järjestelmä pohjautui Venäjäällä olevaan painovapausjärjestelmään.
Jacob Simeliuksen kirjapaino perustetaan 1819 Helsinkiin. Siitä tuli maan kaikkien virallisten julkaisujen painopaikka. Kirjapainotuotteiden kysyntä lisääntyi 1827, koska yliopisto muutti Turusta Helsinkiin. Jacob Simelius kuoli 40-vuotiaana 1826. Leski Maria Simelius os. Tulindberg (äidin puolelta Nylandereita) jatkaa kirjapainotoimintaa ja kirjapaino muuttaa 1833 Uudenmaakatu 9:n. Maria Simelius kuoli 1843. Marialla oli kaksi tytärtä ja toisen tyttären huoltaja tarkastusoikeuden asessori Johan Chydenius hankkii muutaman vuoden kuluessa omistukseensa perillisten kirjapaino-osuudet. Asessorin kuoltua leski Sofie Chydenius ja vuonna 1876 hänen poikansa Anders Chydenius jatkavat kirjapainotoimintaa. Sofie Chydenius toimi Simeliuksen kirjapainon johtajana kuolemaansa 1886 saakka ja tämän jälkeen tytär Emilia Chydenius jatkoi kirjapainotoimintaa veljensä avustamana.
Joulukuun 3. päivänä 1834 Oli 'Helsinfors Tidningar' –lehden osastossa Kotimaasta uutinen: 'Kivipaino näinä päivinä avattavan'. Uutinen oli lyhyt, mutta se kertoi tapahtumasta, joka oli omassa lajissaan historiallinen: Helsingissä oli aloittamassa toimintansa Suomen ensimmäinen kivipaino. Yrityksen perustaja oli Fredrik Tengström (1799-1871). Paino sijaitsi Ladaun talon kolmannessa kerroksessa Senaatintorin laidalla (Unionin- ja Aleksanterinkatujen kulmassa). Ilmoituksessa mainitaan, että liike ottaa vastaan ja suorittaa kaikenlaisia litografisia töitä, minkä jälkeen esitetään pitkä luettelo näistä töistä. Luettelossa on esimerkkejä henkilö-, maisema-, ja rakennuspiirroksista sekä kartoista julisteisiin ja viini- likööripullojen etiketteihin, virallisista asiakirjoista, kauppakirjeistä ja nuoteista käyntikortteihin, pääsylippuihin ja surukirjeisiin saakka.
Helsinkiläiset kirjapainot, lähinnä Wasenius, kokivat Tengströmin uuden yrityksen vaaralliseksi kilpailijakseen juuri pienten tilapäispainatteiden alueella. Toiminnan vilkastumisesta ja laajentumisesta saattoi olla merkkinä myös se, että Tengströmin kivipaino lokakuussa 1835 muutti uusiin tiloihin raatimies Borgströmin perillisten taloon Marian- ja Rauhankatujen kulmaan. Kaksi vuotta epäonnistuneen laajennusyrityksen jälkeen Tengström vuokrasi painonsa Liewendalille ja vuonna 1845 tämä osti sen. Kun paino 1849 muutti uusiin tiloihin Etelä-Esplanadin varrelle Korkeavuorenkadun kulmaan, oli sen palveluksessa jo yhdeksän työntekijää. Turussa yliopistonlehtori F. A. Meyer vuonna 1813 perusti kirjakaupan Turkuun ja muutti Helsinkiin, jossa jatkoi kirjakauppatoimintaa kuolemaansa vuoteen 1834 asti. Meyerin privilegio siirrettiin 1834 G. O. Waseniukselle, joka oli jo 1823 avannut kirjakaupan. Juutalaisuudesta luterilaiseksi kääntynyt Meyer Levin (Fredrik Anton Meyer), joka 1799 hyväksyttiin Turun Akatemian lääketieteelliseen tiedekuntaan. Hän toimi sittemmin yliopistonsa saksan kielen opettajana ja vuonna 1813 oli yliopiston kansleri Armfelt konsistorin suosituksesta myöntänyt hänelle akateemisen kirjakauppiaan oikeudet avoimen kirjakaupan pitoon. Meyerin anoessa oikeutta kirjapainon perustamiseen asettui konsistori 3.3.1815 pitämässään kokouksessa miltei yksimielisesti puoltamaan kilpailevan liikkeen perustamista. Meyerin kirjapainosta ei kuitenkaan jostakin tuntemattomasta syystä tullut mitään.
Yliopistopainolla on oma historiikki eli "Acad. Typographus Yliopistopaino 30 vuotta" niminen kirja, jossa sanotaan, että 1971 yliopiston konsistori asetti työryhmän. Työryhmän tehtävänä oli selvittää, kuinka laadukkaat jäljennöspalvelut saataisiin koko yliopiston käyttöön ja miten kustannuksia voitaisiin alentaa tehokkaan kehittämisen avulla. Lainaus kirjasta: ”Varsinainen monistustuotanto alkoi 17.1.1972, jolloin ensimmäiset offsetmonistajat aloittivat yhä vielä jatkuvan uransa yliopiston palveluksessa. Perustamisvuoden lopussa Monistuspalvelun vahvuus oli jo 14 henkilöä ja vuoden tuotanto oli noin kymmenen miljoonaa A4-sivua. Hyvin pian Yliopistopaino oli saavuttanut jonkinlaisen mallitalon aseman, ja useat yliopistot, korkeakoulut ja yhteisöt hakivat ratkaisuja ongelmiinsa meiltä kopioiden hinnastommekin. Offsetmonistuksen rinnalle kilpailijaksi ja lopulta syrjäyttäen sen nousi xerograafinen suoramonistus, josta tekniikan kehittymisen myötä on tullut digitaalista painamista. Vuonna 1974 Yliopistopaino hankki ensimmäisen varsinaisen offsetpainokoneen. Oma tekstinvalmistus valolatomakoneen avulla ja repropalvelut käynnistyivät seuraavana vuonna. Kustannustoiminta aloitettiin vuoden 1987 keväällä. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta oli päättänyt luopua perusopetukseen kuuluvan oppimateriaalin kustantamisesta ja tarjosi yliopistolle 107 nimikkeen kustannusoikeuksia ja kirjavarastoa.”
Tilgmann
Saksalainen Ferdinand Friedrich Christoph Tilgmann syntynyt Kurhessenissä (1832–1911) ja sai siellä litografin koulutuksen. Hän kiersi kisällinä useissa Euroopan maissa ja saapui Suomeen ja 30 vuotiaana vuonna 1862 ja perustaa kirjapainon Helsinkiin 1869. Kolme vuotta myöhemmin hän osti kolme tonttia Antinkadun, nykyisen Lönnrotinkadun ja Annankadun kulmasta. Näille tonteille rakennettiin kirjapainotalo. Tilgmann oli Suomen ensimmäinen setelipainaja, sillä Suomen Pankki teetti ne siellä. Enimmillään punatiilisessä 8-kerroksisessa kirjapainotalossa työskenteli n. 1.000 henkeä. Vuonna 1872 Tilgmannin kivipainossa painettiin Topeliuksen kuvitettu suurteos Matkustus Suomessa.
Tilgmann oli maan suurin kirjapainoalan tuotantolaitos, siellä oli kirja-, kivi-, syvä- ja teräspaino. Kivipainokoneita oli 16, joilla tehtiin kaikki vaativat laakapainotyöt: arvopaperityöt, kartat, esitteet, koulujen opetuskuvat sekä kivikäsipainon puolella myös litografiavedokset. Kemigrafia tuli Suomeen Tilgmannille valokuvaaja Michael Wagnerin ja kemigrafikopisti J. Schmiedbauerin kautta vuonna 1891. Kemigrafialla tarkoitettiin kuvalaatan valmistusta happojen avulla. Isot painokivet olivat miltein neliömetrin kokoisia ja niiden paksuus 6 cm. Tilgmannilla oli 5 000 kiven varasto. Vähitellen alkoi offsetin laadullinen kilpailuasema parantua, sillä painomenetelmän nopeus ja alistajien määrän väheneminen tekivät kivipainosta lopun. Tilgmann romutti koko kivipaino-osaston, eikä mitään myyty. Vuodesta 1972 Espoossa Suomenojalla. Tilgmann on ollut 1985–98 Yhtyneet Paperitehtaat Oy:n (UPM Kymmene Oyj) ja vuodesta 1999 Editan tytäryhtiö. Se fuusioitiin vuonna 2000 Lauttasaaren Paino Osakeyhtiöön ja samalla sen nimi muutettiin Edita Label Oy:ksi.
Ferdinand Tilgmanilla oli ensimmäisestä avioliitosta kolme poikaa, Knut, Ernst ja Herman, joista kaksi ensimmäistä jatkoivat isänsä kanssa kirjapainoalalla. Suomen kansalaisuuden Ferdinand Tilgmann oli saanut 1864.
Otava Helsingissä
Suomessa 1800-luvun lopulla Suomeksi kustannetut kirjat olivat käännösten laadun suhteen monesti huonoja ja tämän vuoksi oli tarve kustantaa Suomen kielellä kielellisesti laadukasta kirjallisuutta, sekä korjata markkinoilla ollut puute. Hannes Gebhard ja Eliel Aspelin-Haapkylä perustivat Otavan vuonna 1890. Gebhard johti kustantamoa vuoteen 1892, jolloin toimitusjohtajaksi nimitettiin 24-vuotias filosofiankandidaatti Alvar Renqvist 17.12.1892 tehtävästään eronneen Hannes Gebhardin tilalle, joka oli tuttaviensa avulla löytänyt seuraajansa.
Alvar Ranqvistin isoisä Henrik Renqvist (s. 1.8.1789 e. Heikki Kukkonen Ilomantsista) oli ollut 1830-40 luvulla kirjailija, suomentaja, kustantaja ja kirjakauppias papin toimen ohessa. Yhden miehen työnä aikaansaatu laaja kustannustuotanto ja sen tehokas levitys oikeuttavat Henrik Renqvistille kunniasijan maamme kirjallisuuden ja kirjakaupan historiassa. Renqvistillä oli oma noin puolensataa ihmistä käsittävä asiamiesverkosto heränneiden ystäviensä keskuudessa ja hän harjoitti myyntiä myös yksityisteitse. Toimintansa viimeisissä vaiheissa hän saattoi käyttää varsinaisia kirjakauppaliikkeitä, joita silloin oli jo kaikissa isoimmissa kaupungeissamme.
Alvar Renqvist pysyi Otavan johdossa 55 vuotta ja jäi myös kirjakauppalaitoksemme historiaan perustamalla vuonna 1893 yhdessä Gösta Brandersin kanssa Akateemisen Kirjakaupan. Alvar Renqvist perustaa Otavan kirjapainon vuonna 1908 Helsinkiin. Alvar Renqvistin jälkeläiset muuttavat sukunimensä Reenpäiksi 1935. Otavan kirjailijanimimerkki K. A. Järven taakse kätkeytyy Oululaista syntyperää oleva K. A. Mällinen (1869-1942) ja oli Otavan ensimmäisiä kirjailijoita. Ensimmäinen Mällisen teos oli nimeltään Työmiehiä 1891 Otava.
Vuonna 1906 Otavassa huomattiin kirjapainojen ja sitomoiden nostaneen painatushintoja työnpaljouden vuoksi. Tämän vuoksi Otavassa ryhdyttiin alustaviin toimiin oman kirjapainon ja sitomon perustamiseksi. Otavan kirjapainon johtajaksi kiinnitettiin Kauppakirjapainon silloinen faktori Lauri Lyytikäinen. Lyytikäinen toimi Otavassa 1907-17. Vuonna 1908 Otavan oma kirjapaino ja sitomo valmistui, mikä oli yksi merkittävämpiä tapauksia yhtiön toiminnassa. Kalle Koistinen tuli 1908 Otavan sitomon johtajaksi. Vuonna 1911 Otava joutui kärsimään tappioita kirjaltajalakon vuoksi. Kirjapainon väkimäärä pidettiin alhaisena, jotta oli ylityömahdollisuus lisätä ansioitaan.
Alvar Renqvistin juhlajulkaisussa hänen täyttäessään kuusikymmentä vuotta 15.2.1928 Otava oli seuraava selvitys Otavan kirjapainosta: "V:n 1909 lopussa oli Otavan kirjapainossa 7 painokonetta, 3 latomakonetta ja 1 valinkone sekä muutamia pieniä työkoneita. Sitomossa oli 23 erilaista työkonetta. Kirjapainossa oli silloin 10 ja sitomossa 11 moottoria. Liikkeen kasvaessa on sekä toimisto- että varastorakennuksia ja tehdaslaitoksia tuntuvasti suurennettu. Niinpä kirjapainossa on nykyään 16 painokonetta, 7 latomakonetta ja 4 valinkonetta sekä useita pienempiä työkoneita. Sitomossa on nyt kaikkiaan 65 erilaista työkonetta. Kirjapainossa on 27 ja sitomossa 35 moottoria... Hietalahdessa Otava omistaa tilavat huoneistot syvennyspainolaitostaan varten, joka hankittiin v. 1921 ja oli ensimmäinen syvennyspainolaitos maassamme. Siellä painetaan mm. Suomen Kuvalehti, jonka painos v. 1928 on 140,000 kpl." Syvennyspainokoneesta käytetään nykyään syväpainokone nimitystä. 8 tunnin työpäivän tultua voimaan päätti johtokunta toukokuussa 1917 ottaa kirjapainossa käyttöön kaksivuorotyön. Venäjän vallankumousta seurannut levoton aika vei vakaviin sosiaalisiin häiriöihin myös Suomessa. Kirjaltajain lakko oli heinä-elokuussa 1917. Tammikuussa 27 päivä 1918 alkoi viikon kestänyt suurlakko ja sitä seurasi vapaussota, jonka aikana Otavan toiminta joutui miltei kokonaan pysähdyksiin ja pääsi uudestaan käyntiin Helsingin valtauksen jälkeen.
Hämeenlinna
Aukusti Simojoki kirjassaan "Arvi A. Karisto osakeyhtiö 1900-1950" (Arvi A. Karisto osakeyhtiön kirjapaino 1950), jossa kauppaneuvos Karisto e. Karlsson kertoo kirjankustantamon synnystä näin: "Vuosi 1900 oli maamme kansalaiselämässä raskasta aikaa. Edellisenä vuonna alkanut valtiollisten oikeuksiemme sorto oli vastapainoksi herättänyt monenlaista kansalaistoimintaa, jonka tarkoituksena oli kansamme sivistystason kohottaminen, sen yksilöjen valistus ja kehitys, voidaksemme vastustuskykyisinä kestää idästä päin yhä vaarallisempina uhkaavia iskuja. Niinpä perustettiin kotikouluja tietojen levittämiseksi ja seuroja itsekasvatuksen tehostamiseksi ja toisaalta suunniteltiin sanomalehtiä ja kaikin tavoin edistettiin niiden leviämistä. Jokainen valveutunut yksilö tunsi velvollisuutensa: tehdä kukin kaikkensa itsensä ja ympäristönsä kehittämiseksi, kansan kokonaisuudessaan nostamiseksi valistuneeksi, itsenäisyytensä arvosta tietoiseksi." Syyskuussa 1900 syntyi yhtiö Boman & Karlsson, jonka toisena osakkaana oli hämeenlinnalainen kirjapainonjohtaja Aug. Boman. Yhtiön tarkoituksena oli julkaista nuorisolle joululehteä, jonka jälkeen ryhtyivät kirjoja kustantamaan mm. seuranäyttämöjä varten kirjasarjan (kotimaisia aatteellisia näytelmäkappaleita). Vuonna 1902 kustantamo julkaisi 20 julkaisua mm. K. A. Järven e. Mällinen "Sanomalehtipoika" kirjan. Kirjapaino sai alkunsa myös vuonna 1900, mutta se oli silloin erillinen ja oli nimeltään Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino, jonka perustaja oli Kusti Laurén. Vuonna 1917 perustettiin Arvi A. Karisto Osakyhtiö johon yhdistettiin O. Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino ja O. Y. Hämeen sitomo ja konttorikirjatehdas.
Annukka Ahopalo on julkaissut kirjapaino Erwekon historian alkaen vuodesta 1877 nimellä: "Erwekon vuosikymmenet, omenapuutarhasta Suomen parhaaksi kirjapainoksi".Helprint
Vuoteen 1998 Helprint Oy. Perustettu 1975 Hertson ja SKK:n syväpainojen yhdistyttyä. On Suomen suurin syväpaino nykyään Mikkelissä, jonne se muutti Hertoniemestä Helsingistä. Helprintin entinen pääomistaja A-lehdet Oy myi Helprintin liiketoiminnat yhdessä muiden osakkaiden kanssa 1997 sveitsiläiselle UBS Capital BV:lle (Union Bank of Switzerlandin eli UBS AG:n tytäryhtiö) ja sijoitusrahasto MB Yritysrahoitukselle, jotka omistavat mm. ruotsalainen TINA-painokonsernin (Tryckinvest i Norden Ab).
WSOY Porvoossa
Porvoolainen nuori kirjakauppias Gustaf Leopold Söderström (s. 1844) ja jätti senaatille 1858 Porvoon tuomiokapitulin puoltolauseella varustetun anomuksen saada perustaa Porvooseen uusi kirjapaino. Maaliskuun 29 päivänä 1859 senaatti antoi privilegion velvoituksella kahden vuoden sisällä saada kirjapainotoiminta käyntiin. Puolentoista vuoden kuluessa hankittiin painokone ja kirjakkeet, palkattiin Widerholmin kirjapainon kisälli Karl Johan Forstén faktoriksi ja pari oppipoikaa apulaisiksi.
Kirjakauppias, varakonsuli Gustaf Leopold Söderströmin vaimo oli Hilda Eugenia os. Winter s. 1840 hovineuvos Alexander Emanuel Winterin ja Amalia Vilhelmina Elfströmin tytär. Werner Leopold Söderström s. 1860 ja avioitui vuonna 1883 serkkunsa Viola Emilia Winterin s. 1859 Turussa kanssa. Viola oli eversti Alexander Emil Winterin ja Matilda Platanin tytär. Tämä Winterin suku on saksalaista alkuperää 1600-luvulta Viipurin porvareista lähtenyt. Vuoden 1888 alussa Werner Söderström osti isänsä kirjapainon ja antoi sille oman nimensä.
Työpäivä kirjapainossa ja kustantamossa oli alkanut kello kuusi työntekijöille pidetyllä aamuhartaudella ja töitä oli riittänyt myöhäiseen iltaan saakka. Werner Söderströmin kirjapainon johtajana toimi Hugo Winter s. 1872 Violan veli, joka oli opiskellut kirjapainotaitoa ulkomailla. Werner Söderströmistä tuli osakeyhtiö 1904. Edelleen vuonna 1904 lauantaisin WSOY:llä pidettiin työviikon päätteeksi jumalanpalveluksia. Werner Söderström kuoli 1914.
Vuoden 1918 tapahtumista WSOY selvisi hyvin. Kansalaissodan johtohamoja oli Porvoolainen Uusimaa-lehden erotettu toimittaja Kullervo Manner. Kullervo Manner pakeni Neuvostoliittoon. Jukka Paastela ja Hannu Rautkallio ovat tehneet kirjan: Rakas toveri, Kullervo Mannerin ja Hanna Malmin kirjeenvaihtoa 1932-33, WSOY 1997. WSOY:n kirjailija Mika Waltari on kirjassaan Isästä poikaan kertonut hyvin elävästi omakohtaisista kokemuksistaan kansalaissodasta.
1920 kirjapainoon oli tilattu Saksasta ja Yhdysvalloista höyrykone ja dynamo, sekä kaksi latomakonetta ja ja kaksi arkin taittokonetta, kultauskone jne. Ja vuonna 1924 kirjapaino hankki runsaasti lisää koneita. Vuonna 1926 kirjapaino hankki aikauslehtien painamista varten suuren sylinteripainokoneen ja syväpainolaitoksen. Uuden laitoksen käynnistämiseen tarvittiin saksalainen syväpainotekniikan uranuurtaja Weberiä. Syväpainotekniikalla saatiin kirjapainon tuottavuus nousemaan.
WSOY:n toimitusjohtaja Jalmari Jäntti syntynyt Viipurin pitäjässä 9.4.1876. Vanhemmat työnjohtaja Matti Jäntti ja Maria Heiskanen. Jalmari Jäntin puoliso vuodesta 1904 Hildur Kalenius. Tuli vuonna 1899 Porvooseen Werner Söderströmin kustannusliikkeeseen kirjalliseksi apulaiseksi ja liikkeen muututtua osakeyhtiöksi vuonna 1904 ja hänet nimitettiin kirjalliseksi johtajaksi. Toimitusjohtajaksi hänet valittiin 1914. Jalmari Jäntin poika Yrjö Jäntti oli saanut tehtäväkseen WSOY:n historian kirjoittamisen. Perustana oli 400 -sivuinen laudaturtutkielma Porvoon kirjakauppa-, kirjapaino- ja kustannustoiminnan vaiheista vuoteen 1888.
Tampere
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjapainon Osakeyhtiö saa 1846 keisarilliselta senaatilta luvan kirjapainotoiminnan aloittamiseen Suomessa. Kirjapaino käynnistetään 1849 ja se aloittaa vuonna 1847 perustetun Suometar-nimisen sanomalehden painamisen. Lehti ilmestyi Uusi Suometar nimisenä 1869-1918 ja Uusi Suomi -nimisenä 1918-1991.
Poriin perustetaan vuonna 1873 suomenkielinen Satakunta-lehti. Nuorsuomalaiset perustivat vuonna 1907 Satakunnan Sanomat -nimisen lehden. Nämä lehdet yhdistyivät vuonna 1917 Satakunnan Kansaksi.
Kunnallisneuvos C. W. Åkerlund (1840-1911) oli varattoman äidin poika Helsingistä. Hän oli Tampereen Suomalaisen klubin ja Aamulehden perustaja. Åkerlund kuului lehtiyhtiön johtokuntaan 27 vuotta. Tampereen Kirjapaino Oy julkaisee ensimmäisen Aamulehden 3.12.1881. Aamulehteä kustantava Tampereen Kirjapaino Oy hankki 1970 ja -80 luvuilla omistukseensa useita paikallislehtiä ja laajensi toimintaansa myös painotoiminnassa. Yhtiö hankki omistukseensa 1980-luvulla runsaasti myös tietotekniikka-alan yrityksiä.
Suomen Liikemiesyhdistys perustaa vuonna 1898 liike-elämän tarpeisiin kerran viikossa ilmestyvän Kauppalehti -nimisen aikakauslehden. Vuonna 1918 lehti muuttui sanomalehdeksi. Vuonna 1958 lehden osti Uusi Suomi Oy.
Vaasa
Vaasaan perustivat 1838 kirjapainon ja kirjakaupan kauppaneuvos C. G. Wolff ja hovioikeuden notaari, tohtori C. J. Boy. Kirjapainon johtajaksi otettiin faktori P. M. F. Lundberg. Lundberg oli saanut ammattioppinsa isänsä kirjapainossa Tukholmassa, josta muutti Vaasaan. Vaasassa Lundberg jatkoi kirjakauppaa ja kirjapainoa käyttäen C. G. Wolffin liikenimeä vuoteen 1846 saakka, jonka jälkeen toiminta oli hänen omalla nimellään. Tässä kirjapainossa painettiin sanomalehti Wasa Tidning, joka oli kooltaan pieni ja ilmestyi kerran viikossa. Sen toimittajana oli edelleen kirjapainon toinen perustaja tri Boy. Pohjanmaalla siihen aikaan vaikuttanut voimakas herännäisyysliike toi paljon tuloja Lundbergin yrityksille. Hän suhtautui herännäisyyteen myötämielisesti. Kirjapainon menestymisen johdosta sinne hankittiin uusi pikapainokone, joka oli ensimmäinen Suomessa. Kirjakaupan vanhentunut varasto ja muut syyt johtivat rahallisiin vaikeuksiin, minkä vuoksi Lundberg myi liikkeensä vuonna 1852 F. M. Saukolle ja Edward Renqvistille (s. 15.1.1828 Svartholma, jossa isä oli Svartholman vankilan saarnaaja vuodesta 1826 alkaen ja kuoli ilmeisesti Pietarissa) Henrik Renqvistin (s. 1.8.1789 Ilomantsi) poika. Samana vuonna tulipalo hävitti Vaasan ja keskeytti kirjakaupan toiminnan. Seuraavana vuonna Renqvist ilmoittaa: "Kirjakauppa on taas avattu, ja löytyy siinä myötävänä kaikkia Suomalaisia kirjoja, niinkuin Virsi- ja Aapiskirjoja, Katekismuksia, Almanakkoja m.m., joka vanhoille ystäville ja halullisille ostajille ilmoitetaan."
Oulu
Oulussa C. E. Barck aloitti kirjapainotoiminnan 1827 julkaisemalla pikkukirjasia ja Oulun ViikkosanomiaSortavala
Sortavala sai 1847 oman kirjapainon, kirjapainaja C. W. Holmströmin toimesta. Vuonna 1850 Holmström siirsi kirjapainonsa Viipuriin. Sortavalan Raamattutalo perustettiin 1915 julkaisemaan kristillistä kirjallisuutta. Sotien jälkeen kirjapaino muutti Pieksämäelle. Vuonna 1914 rakennettu talo on arkkitehti Väinö Leanderin piirtämä. Rakennus oli Luterilaisen Sisälähetysseuran kirjapaino Risti ja Raamattu. Sortavalan aikuinen rakennus on edelleen pystyssä Sortavalassa ja se toimii edelleen kirjapainona. Rakennuksen julkisivun yläosaan ilmestyi vanha suomenkielinen teksti Risti ja Raamattu vuonna 2003. Vuonna 2005 tämä RT-Print myi kirjapainotoimintansa Gummerus Kirjapainolle.
Kuopio
Kuopio sai ensimmäisenä maaseutukaupunkina suomalaisen kirjakaupan, jonka perustaja oli talonpoika Pietari Väänänen. Hän sai senaatilta privilegion vuonna 1818. Väänäsen myymä kirjallisuus oli hengellistä kirjallisuutta. Vuonna 1841 sai majuri J. A. Karsten Kuopioon toimiluvan kirjapainolle ja kirjakaupalle. Useamman omistusvaiheen jälkeen kirjapaino yhdistettiin 1878 perustettuun Kuopion Uuteen Kirjapainoon.
Lähetyskirjapainot
Anglikaaninen kirkko lähetti 1800-luvun puolivälissä Robert Henry Codrington (s.15.9.1830 Wroughton, Wiltshire, k. 11.9.1922) -nimisen lähetyssaarnaajan (pappi) Norfolkin saarelle Tyynelle valtamerelle. Lähetyssaarnaaja vei matkassaan käsikäyttöisen painopuristimen melanesialaiseen saarivaltakuntaan. Pian hän muurasi rakennetun painotalon perustusta ja jo ensimmäisenä vuonna sieltä valmistui motan kielinen Johanneksen evankeliumi. Esteistä huolimatta lähetyskirjapaino tuotti vuosina 1868-1920 yli 150 painotuotetta, vuosittain almanakan sekä kahdesti vuodessa sanomalehden, jota painettiin 30 kielellä 300-1000 kappaleen painoksina.
Sanomalehdistön vaiheet
1400- ja 1500-luvuilla oli ilmestynyt uutislehtiä, mm. augsburgilaisen kauppahuoneen Fuggerin julkaisema Zeitungen, jonka vuosikerrat 1568-1604 ovat säilyneet meidän päiviimme saakka. Ensimmäinen painettu lehti oli Kölnische Händel, jota itävaltalainen Micel von Aitsinger julkaisi vuodesta 1583 alkaen kauppamessuille saapuvia varten. Pariisissa 1665 oppineille tarkoitettu Journal des Scanvans (sittemmin Savants) on ilmestynyt kautta vuosisatojen. Ranskalaislehden vuosikertoja ensimmäisestä alkaen on katseltavissa Helsingin yliopiston kirjastossa. Suomessa ilmestyi ensimmäinen sanomalehti 1771 Turussa. Ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti oli Suomenkieliset Tietosanomat. Vuonna 1782 Turussa julkaistiin Om Konsten att rätt behaga lehteä 16 numeron verran. Todennäköisesti lehden toimittaja oli pastori Samuel Lizelius, ensimmäisen suomenkielisen sanomalehden Suomenkielisten Tieto-Sanomien toimittajan, kirkkoherra Anders Lizeliuksen poika.
Päivälehti oli Eero Erkon 1889 Helsinkiin perustama vapaamielinen ja kulttuuriradikaalinen sanomalehti, joka ilmestyi vuoden 1890 alusta kuusi kertaa viikossa. Päivälehden ympärille ryhmittyi ns. Nuoren Suomen piiri, johon kuului mm. huomattavia taiteilijoita ja kirjailijoita. Sortokauden kiristyessä Päivälehdestä tuli perustuslaillisten johtava äänenkannattaja, mutta se lakkautettiin määräajaksi useita kertoja ja lopullisesti heinäkuun alussa 1904. Päivälehden seuraajaksi perustettiin Helsingin Sanomat. Päätoimittajat Eero Erkko 1890–1902 ja Santeri Ingman (Ivalo) 1902–04. Päivälehden arkistosäätiön perustama Päivälehden ja sen seuraajan Helsingin Sanomien historiaa esittelevä Päivälehden museo avattiin Helsingin Sanomien entisissä toimitiloissa Ludvigin kadulla Helsingissä 2001.
Tapettipainatus
Tukholman Nordiska museet (www.nordiskamuseet.se) on tapettinäyttely ja jossa on myös painokoneita esillä joilla on painettu tapetteja. Museon myymälässä on laaja kirja tapeteista.Laakapainomenetelmät
Laakapainomenetelmä jakaantuu kahteen päämenetelmään, joiden välille jäi kokonainen vuosisata, nimittäin kivipainoon eli litografiaan ja siitä kehitettyyn epäsuoraan painomenetelmään, joka Amerikassa sai tunnetun nimensä offsetpaino. Kivipainon keksijä on puolalainen typografi Aloys Senefelder, joka syntyi näyttelijän poikana Pragissa 6.11.1771.
Isänsä toivomusta noudattaen hän aluksi opiskeli lakia, mutta isänsä kuoltua hän meni teatteriin. Hän kirjoitteli menestyksellä esitettyjä näytelmiä, joiden painatuskysymys johti hänet mullistavaan keksintöönsä. Laakapainomenetelmän salaisuus selvisi Senefelderille 1798, kun hän keksi, että koholle syövyttäminen ei ollutkaan tarpeen, kun litografisella musteella piirrettyä kalkkikiveä ensin käsiteltiin vedellä laimennetulla kumiliuoksella. Tämän jälkeen levitettiin painoväriä, niin se tarttui vain rasvapitoisella värillä kirjoitettuun tekstiin muun osan kivipinnasta jäädessä puhtaaksi, eli vesi, joka ei ottanut rasvaista painoväriä vastaan. Puristamalla paperiarkin kiveä vasten Senefelder sai siitä tarkan jäljennöksen. Painatusta varten hän rakensi yksinkertaisen koneen, jossa painaminen aikaansaatiin pitkävartisella, joustavalla hankaajalla.
Vuonna 1799 Baijerin kuningas myönsi 15 vuodeksi yksinoikeuden kivipainon taidon harjoittamiseen. Senefelder kirjoitti vuonna 1818 kivipainotaidon oppikirjan, joka lukuisine painatusnäytteineen on todisteena keksinnön jo silloin saavuttamasta korkeasta tasosta ja monipuolisuudesta. Senefelder kuoli 1834. Tuhannet kivipainajat eri puolilla Eurooppaa ansaitsivat silloin omaisuuksia hänen keksinnöllään, mutta itse keksijä kuoli köyhänä ja unohdettuna ja perhe jäi vaivaishoidon varaan.
Taiteilijat käyttävät kivipainomentelmää taidelitografian vedostamiseen. Hyviä kirjoja tähän aiheeseen on Lauri Koivusen Taidelitografian vedostustaitoa, Weilin + Göös 1971. Juho Karjalainen Kivipiirros/Litografia, Luova Grafiikka ry. Richard Vicary Lithography, The Thames and Hudson London 1976.
Vuonna 1903 Baltimoressa USA:ssa asuva saksalainen Caspar Herman kehittelee ja patentoi mm. 6 värisen painokoneen. Vuonna 1907 Caspar Herman palaa takaisin Saksaan ja patentoi offset sylinteripainomenetelmän.
Amerikkalainen kivi- ja sinkkipainaja Ira W. Rubel New Jerseystä keksi epäsuoran tavan painaa kumikangassylinterin kautta. Rubelin keksinnön perusteella ryhtyi sinkkipainokoneita valmistanut Potter Printing Press Company rakentamaan kumipäällysteisillä sylintereillä varustettuja offsetkoneita, joista ensimmäinen valmistui 1904.
Kivipaino ja valopaino ovat suoria painomenetelmiä, mutta offsetpainomenetelmä on epäsuora painomenetelmä, koska painojälki siirretään painolevysylinteriltä kumikangassylinterin kautta painettavalle materiaalille, joka on painosylinterillä. Offsetpainosta käytetään toisinaan nimitystä laakapaino, jolla nimityksellä painomenetelmä jää epätäsmälliseksi määritellyksi.
Konehistoriaa
Watt James (1736-1819), skotlantilainen keksijä, joka oli keskeisesti mukana kehitettäessä höyrykoneesta teollisuuden voimanlähdettä. Erityisen merkittävää oli hänen 25 vuotta kestänyt yhteistyönsä Matthew Boultonin kanssa. James Watt syntyi 19.1.1736 Greenockissa, Skotlannissa. Huonon terveytensä takia hän sai kouluopetuksen kotona. Wattin taipumukset tieteeseen yhdistyivät hänen kätevyyteensä, mikä johti hänet luonnostaan erilaisten kojeiden rakentamiseen. Kahdeksantoista täytettyään Watt lähti Lontooseen, jossa hänestä tuli vuodessa käsityömestari; keskimääräinen oppiaika oli seitsemän vuotta. Hänet nimitettiin 1757 Glasgowin yliopiston kojeenrakentajaksi ja seuraavana vuonna hän perusti Glasgowiin oman työpajan. Watt perehtyi höyryvoiman mahdollisuuksiin ja silloisiin höyrykoneisiin. Höyrykoneita käytettiin pumppuamaan vettä kaivoksista ja eräissä teollisissa tehtävissä Keski- ja Pohjois-Englannissa. Tuon ajan paras höyrykone oli Thomas Newcomenin (1663-1729) rakentama höyrykone, joka toimi ilmanpaineperiaatteella, eli höyryn täyttämä sylinteri jäähdytettiin vedellä, jolloin sylinteriin höyryn tiivistyessä syntyvä alipaine veti männän sisään. Watt oivalsi, että Newcomenin koneessa käyttämättömään höyryyn jäi vielä paljon energiaa. Vuoden 1765 tienoilla hän huomasi, että höyrykonetta voitaisiin kehittää antamalla höyryn tiivistyä sylinterin ulkopuolella erityisessä lauhduttimessa. Hän sai keksinnölle patentin 1769, ja tehtailija John Roebuckin rahallisen tuen turvin hän rakensi ensimmäisen höyrykoneensa. Se ei kuitenkaan ollut menestys, ja siihen päättyi hänen yhteistyönsä Roebuckin kanssa. Taloudellisista takaiskuista huolimatta Watt kehitti suunnitelmiaan, jotka kiinnittivät englantilaisen tehtailijan Matthew Boultonin (1728-1809) huomion. Boulton tajusi Wattin höyrykoneen suuret mahdollisuudet, ja 1775 nämä kaksi aloittivat yhteistyön, joka oli elinikäisen hedelmällisen yhteistyön alku. Watt muutti Birminghamiin, jonne Boulton oli aiemmin perustanut Soho Works -tehtaan.
Höyrykoneen keksiminen mahdollisti painokoneen motorisoimisen 1800-luvun alussa. Ensimmäisen mekaanisen höyrymoottorikäyttöisen arkkipainokoneen rakensi Friedrich König 1811. Hänen rullarotaatiokoneessa valmistui n. 1860. Saksan teollisuuden kehittymättömyyden johdosta oli Königin mentävä Englantiin saadakseen kesintönsä yleisesti käyttöön. Hänen ensimmäinen painokoneensa oli monessa suhteessa samanlainen kuin vanha käsipainin. Alus- ja puristuslevy olivat tasopintoja. Väritela levitti jo painovärin automaattisesti. Nopeus oli kaksinkertainen tavalliseen käsipainimeen nähden. Vuonna 1813 Köning sai rakennetuksi ensimmäisen sylinteripainokoneen, ja vasta se ratkaisi nopean painamisen ongelman. Puristuslevy oli korvattu sylinterillä, jonka alla aluslevy liikkui edestakaisin. Sylinteripuristus avasi monia mahdollisuuksia, sillä nopeutta voitiin lisätä ja painaa suuriakin arkkikokoja puristuksen kohdistuessa vain kapeaan alaan kerrallaan. 1820-luvulla sylinteripainokoneet yleistyivät lyhyessä ajassa Euroopan kirjapainokeskuksiin; siihen tehtiin jatkuvasti pieniä parannuksia eri painokonetehtaiden toimesta. Ennen erilaisten moottoreiden käyttöönottoa painokoneet toimivat ihmisten käyttövoimalla. Oli sokeita ja kuuromykkiä, jotka ansaitsivat elantonsa painokonetta pyörittämällä. Suurempia painokoneita pyöritettiin porukalla. Vähitellen konevoima, ensin höyry- ja kaasu-, sittemmin sähkökäyttö korvasi lihasvoiman.
Vuonna 1845 amerikkalainen Hoen keksi rotaatiopainokoneen. Tämän painokoneen avulla kyettiin painamaan nopeasti sanomalehtiä. Perusedellytyksenä rotaatiokoneen aikaansaamiselle oli stereotypiamenetelmän kehittäminen. 1800-luvun alussa saatiin kevyet ja huokeat paperimatriisit ja matriiseista voitiin helposti valaa stereotypialaattoja, ja näin kyettiin painamaan suuripainoksisia kirjoja ja sanomalehtiä. Stereotypia valettiin puolisylinterinmuotoisessa muotissa ja valos kiinnitettiin levysylinterille, oli mahdollisuus painaa pyörivältä sylinterikehilöltä. Pyöreä sylinterikehilö pyöri puristussylinteriä vasten joiden välistä painettava paperi kulki. Hoen rotaatiokoneet olivat käytössä 1860-luvulle asti. Ranskalaiset Jules Derriey ja Hippolyte Marinoni valmistivat taittolaitteella varustetun rullarotaation 1878. Taittolaitteessa voidaan koota useampia paperiratoja päällekkäin haluttuun sivujärjestykseen, taittaa lehti haluttuun muotoon ja leikata haluttuun kokoon.
Heidelbergin painokonetehtaan 150-vuotisesta historiasta on tehty kirja 150 Years Heidelberg Druckmaschinen Aktiengesellschaft. Heidelbergin painokonetehtaan syntymähetkeksi määritellään 11.3.1850, silloin yrityksen nimi oli Hemmer, Hamm und Compagnie. Andres Hamm johti kirkonkellojen valutehdasta Frankenthalissa, jonka sivutuotantolinja oli kohopainokoneiden tuotantolinja, jossa valmistettiin "Pro Patria" sylinteripainokonetta, joka maksoi silloin 1.350 Saksan markkaa. Hamm myi näitä painokoneita yli 500 kappaletta. Vuonna 1873 Andreas Albert lopetti kymmen-vuotisen yhteistyön Anders Hammin kanssa. Ja heistä tuli kovia kilpailojoita keskenään painokoneiden valmistamisessa.
Carl Hamm myi isänsä painokonetehtaan 19.8.1894 Wilhelm Müllerille ja Wilhelm Molitorille ja tuotanto siirtyi Heidelbergin kaupunkiin. Vuonna 1899 A. Hamm OHG:sta tuli osakeyhtiö. Painokonetehtaan yhtiökokouksessa 1905 Julius Lutz lyhensi tehtaan nimen muotoon Schnellpressenfabrik Aktiengesellschaft Heidelberg (Heidelberg Letterset Press Factory Inc.) Ensimmäinen kuuluisa Heidelberg tiikelipainokone esiteltiin 1914 Burgan näyttelyssä Leizpigissä. Tätä painokonetta valmistettiin kymmeniä vuosia ja siihen saa nykyäänkin varaosia. Painokonetehtaan omistajalla Richard Kahnilla oli myös moottoripyörätehdas Stock Motorpflug AG Berliinissä. Tämä tuotanto siirrettiin Heidelbergiin 1931 ja sen toiminta sulautettiin painokonetehtaan muuhun tuotantoon. Ensimmäinen automaattinen sylinteripainokone esiteltiin 1935.
Painatuspuristustapa on antanut erityyppisille kohopainokoneille nimen, kun puristus saadaan aikaan taso tasoa vasten, niin kyseessä on tiikelipainokone, kun puristus muodostetaan puristussylinterillä ladelmatasoa vasten, niin näitä painokoneita nimitetään sylinteripainokoneiksi. Rotaatiopainokoneiksi kutsutaan sanomalehtipainokoneita joissa painosylinteri puristaa painoaiheella valettua toista sylinteriä vasten.
Painoaihe kopioitiin tasossa olevasta ladelmasta matriisipaperille, josta se valamalla tehtiin puolisylinterin muotoisiksi sanomalehden sivunkokoisiksi painoelementeiksi, jotka kiinnitettiin painosylinterille. Kohopainokoneita ei nykyään juuri käytetä painamiseen, mutta kohopainokoneet (tiikeli- ja sylinteripainokoneet) ovat käyttökelpoisia erilaisten paperin jälkikäsittelytoimenpiteiden valmistuksessa, kuten värittömässä kohopuristuksen preeklauksen valmistuksessa, arkin osan repäisyä helpottavan katkorei'ityksen eli perferoinnin valmistuksessa. Nuuttauksen eli kartonkien taivuttamista helpottavan taiveuran valmistuksessa. Muotoleikkausten eli stanssauksien valmistuksessa. Lomakkeiden numerointiin kohopainokoneita saatetaan käyttää vielä.
Aiemmin oli erikseen kohopainokoneille omat värinsä, mutta offsetpainon syrjäytettyä suosiossa kohopainon ei kohopainokoneille valmisteta erikseen painovärejä, sillä kohopainovärit erottaa offsetväreistä se asia, että offsetpainoväri sisältää aineita veden huonontavien vaikutuksien estoon. Kohopainomenetelmään fleksopainoväri on rakenteeltaan erilainen liuotinohenteinen juokseva painoväri, joka kuivuu painoalustalle kuivumalla, mutta offsetpainoväri kuivuu, joka on tahmeaa ja jäykkää, hapettumalla ja imeytymällä paperiin.
Suomen kirjapainoteollisuuden koneistumisprosessin ensimmäinen vaihe alkoi pikapainokoneen tullessa maahan 1848 Vaasaan. Pikapainokone saapui 1820-luvun alussa Saksaan, sitten Tanskaan 1825, Ruotsiin 1829. Englannissa olivat jo ensimmäiset sylinteripainokoneet käyneet höyryllä. Suomen kirjapainoteollisuudessa otettiin höyryvoima käyttöön paljon myöhemmin. Vuonna 1878 Helsingissä Simeliuksen kirjapainossa ryhdyttiin käyttämään kaasumoottoria käsivoiman sijasta. Seuraavana vuonna Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino alkoi käyttää höyryä painokoneittensa voimankähteenä. Vuonna 1898 sähkö otettiin painokoneen voimanlähteenä käyttöön Finsk Tidskriftin kirjapainossa Helsingissä. Suomen ensimmäinen rotaatiokone alkoi toimia 1896 Hufvudstadsbladetin painossa Helsingissä.
1800-luvulla oli tehty parisataa patenttihakemusta metallilatomakonekeksinnöille. Koneerakentajat pyrkivät ratkaisemaan kolme ongelmaa: miten kirjakkeet (tai valumatriisit) saadaan ladottua riviksi koneellisesti, miten rivit suljetaan tasapitkiksi, miten kirjakkeet (tai matriisit) saadaan jälleen purettua paikoilleen. Ensimmäinen tärkeä keksintö oli William Churchin kone vuodelta 1822. Koneessa kirjakkeet olivat kanavissa, joista ne putoilivat latojan käskyjen mukaan. Tämä kone ei päässyt puista mallikonetta pidemmälle. Tärkeimmät 1800-luvun latomakonekeksinnöt olivat Linotype ja Monotype.
Linotypen keksi Ottmar Mergenthaler 1880-luvulla. Ensimmäisessä kehitysvaiheessa matriisit olivat matriisikiskoina. Tästä kehittyi lopullinen ratkaisu, joka säilyi sitten sellaisenaan 1970-luvulle saakka. Linotypen rinnalle kehitettiin eri tahoilla muita samaan toimintaperiaatteeseen perustuvia latomakoneita, mm. Intertype. Monotypen keksi amerikkalainen Tolbert Lanston. Keksintö oli merkittävä, koska koneen toiminnan ohjaamiseen käytettiin reikänauhaa, johon oli lävistetty myös rivinsulkemiskäskyt. Reikänauha ohjaa valukonetta. Linotypellä ryhdyttiin latomaan Finsk Tidskriftin kirjapainossa jo vuonna 1899 ja vuonna 1906 tuotiin maahan ensimmäinen monotypelatomakone.
Kohopainolaattojen jäljentäminen eli metallistereotypointi oli jäljentämismenetelmistä yleisimpinä sanomalehtirotaatioiden painosylinterin aikaansaamiseksi. Sillä tarkoitetaan menetelmää, jolla voidaan matriisin valujen avulla monistaa kohopainokehilö puolisylinterin muotoon. Valua varten on ensin valmistettava valumuotti josta käytetään nimeä matriisi. Tiettävästi 1600-luvun loppupuolella tai 1700-luvun ensimmäisinä vuosina tehtiin ensimmäisiä yrityksiä stereotypioinnista. Vuonna 1729 valmisti kultaseppä William Ged Edinburghissa ensimmäiset käyttökelpoiset stereotypiat. Matriisiaineena oli paksu juokseva massa, jonka aineksina olivat mm. kipsi, siirappi ja hartsi. Tämä massa painettiin öljyttyä ladosta vasten. Se jähmettyi heti ja voitiin irrottaa ladoksesta. Näin saatiin valumuotti eli matriisi, joka täytettiin sulalla metallilla.
Stereotypia tuli käyttökelpoiseksi vasta 1803, kun englantilainen lordi Charles Stanhope apulaisineen valmisti kipsistereotypian. Kesti jonkin aikaa ennenkuin ranskalainen Claude Genoux vuonna 1829 kehitti matriisipahvikeksintönsä. Tässä menetelmässä valmistettiin matriisipahvit märistä silkki- ja sanomalehtipaperiarkeista, jotka liimattiin yhteen erikoisella tärkkelys- tai dekstriiniliimalla. Täten valmistettu matriisi asetettiin kehilön päälle ja lyömällä sitä harjalla ladosta vasten saatiin matriisi aikaan. Käsinlyöntimatriisilla voitiin ottaa jopa 20-30 valua. Sen varjopuolena oli aikaa vievä pahvin valmistaminen. Tästä kehittyi ns. patenttimatriisi eli stereotypiamme. Suomeen stereotypiatekniikka tuli Suomen Pipiliaseuran 1810 julkaistun uuden Raamatun painoksen myötä. Sen ladelmat oli tehty Pietarissa ja myöhemmin uusi painos otettiin sterotypiatekniikalla pietarilaisista painokehilöistä. Pipliaseura oli hankkinut tarvittavat laitteet Turkuun ja heidän työntekijänsä Pietariin sterotypiaoppiin. Ensimmäiset sanomalehti rotaatiopainokoneet otettiin Suomessa käyttöön 1900-luvun alussa. Niiden mukana kirjapainoihin perustettiin stereotypiaosastot.
Painokoneiden voitelu
Painokoneiden moottoreiden kehittyessä käyttämään sylintereitä, hammasrattaita, teloja, joissa oli liukupintoja, niin painokoneet vaativat paljon voitelukohtia, joilla vähentää pintojen kosketuksesta johtuvaa kitkaa. Ensimmäisiksi voiteluaineiden käyttäjiksi on mainittu egyptiläiset orjat, jotka kuvapatsaiden kuljetusta esittävissä piirroksissa kaatavat voiteluainetta liukukiskoille vähentääkseen kitkavastusta. Kitkan pienentäminen oli tärkeätä kuorman kuljetuksessa kiskoja pitkin tai pyörillä varustetuissa vaunuissa, koska silloiset vetovoiman saantimahdollisuudet olivat vähäiset (ihminen tai eläin).
Kuluminen näytteli noina päivinä melko merkityksetöntä osaa, koska liukunopeudet olivat pieniä. Kulumista esiintyi kuitenkin puupyörien kulutuspinnoilla ja sitä pienennettiin lyömällä niihin metallinauloja. Ensimmäiset viitteet muinoin käytetyistä voiteluaineista on saatu egyptiläisen taisteluvaunun (n. 1400 eKr.) laakereiden voiteluainejäänteiden analyysillä. Oleelliselta osaltaan käytetyt aineet olivat lampaan tai naudan talia. Hieman tarkempaa tietoa voiteluaineista ja niiden käytöstä saamme Plinius Egyptiläiseltä (79 - 32 eKr.). Hänen mukaansa tuohon aikaan käytettiin kasvi- ja eläinrasvoja, jotka myös nykyään tunnemme voiteluaineina.
Voiteluteknologia oli tällä tasolla aina viime vuosisadan puoliväliin asti. Kirjallisuudesta löytää silloin tällöin viitteitä erityisistä käyttötapauksista ja tuotteista. Mitään todella uutta ei tällä sektorilla kuitenkaan nähty 2000 vuoteen. Leonardo da Vinci totesi n. 1470, että kitkavoima on riippuvainen kuormituksesta, mutta ei näennäisesti kosketuspinnoista. Vuonna 1734 Desagulier julkaisi eri ainesparien kitkakertoimia. Voiteluaineen edullinen vaikutus tosin mainitaan, mutta käytön perusteluna pidetään sitä, että näin epätasaisuudet täyttyvät. Euler (1650) merkitsi ensimmäisen kerran kitkavoiman ja normaalivoiman suhdetta µ:llä ja määritteli staattisen ja kinemaattisen kitkan välisen eron, kun taas Leibniz (1706) erotti jo liuku- ja vierintäkitkan toisistaan.
Näiden kiinteiden kappaleiden kitkaa koskevien töiden rinnalla Newton (1687) aloitti nestemekaniikan tieteenhaaran, jolle perustuu hydrodynaaminen voitelutapahtuma. Newtonia saamme kiittää myös käsitteestä viskositeetti sitkeyden, nesteen virtausvastuksen kuvaajana. Nimi on johdettu sanasta viscin, joka tarkoittaa mistelipensaan marjan tahmeaa aineosaa.
Navier (1823) ja Stokes (1845) kehittivät heidän nimellään tunnetun yhtälön, joka kuvaa nesteiden sitkeää virtausta. V. 1846 Poiseuille julkaisi veren virtausta kapillaariputkessa käsittelevän tutkimuksen, ja tämä on perusta Hagen - Poiseuillen laille, joka koskee viskoosien nesteiden virtausta putkessa. Näin oli luotu edellytykset voiteluvälyksen tapahtumien tieteelliselle käsittelemiselle. Höyrykoneen keksimisestä lähtien on ollut mahdollista kehittää voima- ja työkoneita, joiden energiatiheys ja teho ovat oleellisesti suurentuneet nykyiselle tasolle. Tämä on johtanut suurempiin kuormituksiin ja suurempiin liukunopeuksiin laakeroinnissa, sillä lisääntyvä kitkatyö nostaa laakereiden lämpötiloja ja tästä taas ovat seurauksena lisääntyneet vaatimukset voitelulle.
Edellä esitetty oli syynä niihin rautateiden laakereilla suoritettuihin kokeisiin, joista Beauchamp Tower teki selkoa 1883. Toweria pidetään liukulaakerin hydrodynaamisen virtauspaineen keksijänä. Muutamia vuosia myöhemmin (1886) Osborne Reynolds esitti matemaattisen käsittelyn Towerin saavutuksista, ja tämä on hydrodynaamisen voitelun perusta. Voima- ja työkoneiden kasvaneet ominaistehot johtivat korkeampiin laakereiden lämpötiloihin. Tähän asti tavalliseen tapaan käytetyt eläin- ja kasviöljyt kestivät näissä olosuhteissa vain rajallisesti. Kasvavan teollistumisen myötä lisääntyvä voiteluaineitten tarve johti lisäksi näiden öljyjen hintojen huomattavaan nousuun.
Jo 1854 Hirn osoitti, että tislatuista mineraaliöljyistä saadaan tyydyttäviä voitelyöljyjä ja vieläpä yhtä hyvin jäykkiä koneöljyjä kuin notkeita värttinäöljyjä. Vaikka Venäjällä ja Romaniassa oli jo 1850-luvulla nostettu mineraaliöljyä maasta, niiden aikakausi alkoi vasta eversti Draken kuuluisasta syväporauksesta Titusvillessä 1859. V. 1863 Rockefeller ja muutamat muut perustivat Yhdysvalloissa jalostusyhtiön. Vaikka tämän uuden teollisuuden ensimmäisinä vuosikymmeninä valopetroli oli tärkein tuote, mineraaliperustaisten voiteluaineiden markkinat kehittyivät myös nopeasti.Kuvanvalmistuksen historia
Kuvanvalmistuksen tarkoituksena oli reprokameran, valonherkän materiaalin ja syövytettävien laattojen avulla saada aikaan kuvapainamiseen tarvittavat laatat. Valokuvauksen ja reproduktion historia ulottuu kauas menneisyyteen. Jo ennen ajanlaskuamme alkua käsitteli Aristoteles (384-322 eKr.) valon taittumista kirjoituksissaan. Ensimmäinen neulansilmäkamera, camera obscuran, keksijästä ei ole varmaa selvyyttä. Roger Baconin (1214-1294) kerrotaan rakentaneen sellaisen. Leonardo da Vinci (1452-1519) kertoo kirjoituksissaan kuvan synnystä neulansilmäkameralla. Johan Baptist Porta (1538-1615) ja Hieronimus Cardanus (1501-1576) paransivat neulansilmäkameran kuvantoistoa linssin avulla. Saman vuosisadan lopulla suunnitteli Daniel Barbera himmentimen tapaisen valon rajoittimen ja käytti kamerassa kokoojalinssiä. Vuonna 1626 Sr ell van Rojen (1581-1626) keksii valontaittumisen lain ja luo pohjan tieteelliselle optiikan tutkimiselle.
Vuonna 1659 Christian Huygens (1629-1695) kehittää valon aaltoliiketeorian ja selvittää polarisaation. Vuonna 1666 Isac Newton (1643-1727) keksii valon hajoamisen kirjoksi ja selvittää tämän ohessa interferenssikuviot, jotka hänen mukaansa saivat nimekseen newtonin renkaat. Sir Isac Newton kirjoitti 1600-luvun puolessa välissä raamatun Imestyskirjan kommentaarin. Hän oli uuttera raamatuntutkija ja yksi historian suurimmista tiedemiehistä. Vuonna 1704 James Christopher Le Blon (1667-1741) valmistaa Newtonin väriteorian perusteella ensimmäiset kolmiväripainotuotteet kaiverretuista levyistä.
Vuonna 1725 Metallisuolojen valonherkkyyden keksii venäläinen kreivi Alexei Petrowits Bestuzev (1639-1766). Vuonna 1727 Johann Heinrich Schulze (1687-1744) keksii hopeasuolojen valonherkkyyden. Vuonna 1851 Justus von Liebig (1803-1873) keksii pyrogallushapon märkälevyn kehitteeksi. Freeric Scott Archer (1813-1857) keksii Le Graystä tietämättä jodihopea-kollodium-menetelmän. Hän keksii myös, kuinka kollodiumkalvo voidaan irrottaa lasista. Jodioitu kollodium kaadetaan puhdistetulle liimareunaiselle lasilevylle ja tasoitetaan levyä kallistellen. Ylijäämä valutetaan sen jälkeen pois. Levyä liikutellaan vielä vinossa asennossa jonkin aikaa, jotta kalvon pinta ehtii liuottimen haihtumisen johdosta kuivua. Tämän jälkeen levy asetetaan hopeanitraattikylpyyn, jossa sitä liikutellaan niin kauan, että kalvoon ehtii muodostua hopeajodidia ja –bromidia. Kalvo on tällöin muuttunut väriltään maitomaiseksi. Levy on nyt valonherkkä, ja valotuksen täytyy tapahtua sen ollessa vielä kostea. Kehittäminen tapahtuu välittömästi valotuksen jälkeen. Tässä muodossa menetelmä oli yli 100 vuotta käytössä reprokuvaajan märkälevynä.
James Clark Maxwell syntyi Skotlannissa Edinburgissa vuonna 1831. Hänet nimitettiin 24 vuoden ikäisenä Aberdeenin yliopiston luonnontieteen professoriksi. Luovalla tavalla hän yhdisti kaiken siihenastisen tietämyksen sähköstä ja magnetismista. Tämä tunnetaan Maxwellin yhtälöinä. Sähköä ja magnetismia oli tutkittu ennen Maxwelliä, sillä tanskalainen Hans Christian Örstedt oli osoittanut niiden keskinäisen läheisyyden. Tutkimuksia oli jatkanut Ampére, Ohm ja Farady. Kristittynä Maxwell totesi, että Raamattu toimi inspiraationa hänen tieteellisille päämäärilleen (lähde: http://www.twr.org). Heinrich Hertzin (1857-1894) kokeilut osoittivat Maxwellin laskelmat oikeiksi. Maxwell erosi 40-vuotiaana professorin tehtävistäänvoidakseen keskittyä tutkimuksiinsa. Maxwell kuoli 1879.
Vuonna 1877 Max Jaffe (1845-1938) valmistaa ensimmäiset rasterikuvat reprokamerassa käyttäen tasterina kuvapinnasta erillään olevaa tiukaksi pingoitettua ja mustaksi värjättyä kangasta. Salzburgissa perustetaan ensimmäinen reprokuvauksen linja paikalliseen ammattikouluun.
Vuonna 1884 saksalainen O. Mergenthaller rakensi latomakoneen, jolla yksi mies saattoi samanaikaisesti latoa, sulkea rivit ja purkaa ladelman. Keksinölle annettiin nimi Linotype ja ryhdyttiin tehdasmaiseen latomakonevalmistukseen. Lintypen periaatteena oli yhdistää yksittäisiä kirjainmatriiseja riveiksi ja valaa ne yhtäjaksoisesti, joten kunkin palstarivin kirjakkeet muodostivat yhtenäisen valukappaleen. Toiminnot tapahtuivat täysin automaattisesti ja latoja saattoi suorittaa näppäilynsä yhtäjaksoisesti.
Nykyaikaisen fotomekaanisen kuvanvalmistuksen, kemigrafian, jonka alku oli siinä kun Fox Talbot keksi valmistaa kromiliimaa, josta teki paperille tasaisen kalvon. Tälle hän valotti eli kopioi viivapiirroksesta otetun negatiivin ja kehitti paperin vedessä, jolloin paperin valottamattomissa kohdista liima liukeni pois. Näin hän sai piirroksen paperille heikkona kohoumana, joka voitiin painaa. Tälle menetelmälle annettiin pigmenttipainon nimi ja siitä kehittyi 1870 -luvulla fototypia. Sen avulla pystyttiin valmistamaan tarkkoja kuvalaattoja mistä tahansa viivapiirroksesta.
Vuonna 1889 Max Levy (1858-1923) saa kehitetyksi lasirasterien tarkkuusvalmistusmenetelmän ja tuo veljensä Lousin kanssa sen myös Eurooppaan. Autotypia perustui keksintöön hajoittaa originaalikuva rasterin avulla pieniin neliöihin, jolloin originaalikuvan eri sävyarvot muodostivat suurempia ja pienempiä syövytyksessä koholle jääviä pisteitä sävyjen vastaavuuden mukaan.
16.9.1954 oli uutinen Quincy, Massachusetts (UP) Patriot Ledger sanomalehdessä. Yhdysvalloissa otettiin käyttöön uusi valokuvausperiaatteella toimiva latomakone Photon. Photon-menetelmässä kirjaimet valotetaan filmirullille. Photon menetelmällä varustettu latomakone työskentelee 2,5 kertaa nopeammin kuin silloin käytössä olleet ladontamenetelmät. Filmille ladotut teksit siirretään Dow'n syövytysmenetelmän avulla painolaatalle.
Kirjapainoalan museoita
Pietarissa on kirjapainoalan museo, jossa on Leninin vallankumouksen aikaan käyttämän Pravdan päätoimittajan ja toimituksen huoneen lisäksi koottu käsinladontaan liittyviä välineitä, painokoneita ja jälkikäsittelylaitteita.Kirjapainoalan koulutus
Ammattikuntalaitos Ruotsi-Suomessa: Ammattikuntien eli itsenäisten käsityömestareiden yhteisöjen synty ulottuu varhaiseen keskiaikaan saakka, jolloin niiden esikuvina olleita kiltoja ja veljeskuntia perustettiin. Ammattikuntien tarkoitus oli valvomalla työtä ja sen laatua huolehtia siitä, että ammattitaito pysyi korkeana ja kuluttajat saivat kunnon tavaraa. Ammattikuntalaitoskin tuli Suomeen Ruotsista, jonne se oli tullut saksalaisten käsityöläisten mukana. Maamme ensimmäisenä ammattikuntana pidetään Turun suutarien ammattikuntaa, jonka tiedetään saaneen perustamiskirjansa vuonna 1624.
Alkuaikoina oli monessa pikkukaupungissa, kuten Helsingissä, useiden ammattialojen yhteisiä kiltoja, kunnes 1700-luvulla alettiin perustaa erillisiä ammattialojen ammattikuntia. Suomen pienet olot vaikuttivat ratkaisevasti ammattikuntalaitoksen kehittymiseen. Suomi ei tarjonnut taloudellista pohjaa laajamittaiselle tuotannolle.
Ammattikunnat olivat Helsingissä järjestäytyneet ja suutareiden ammattikunnan säännöissä (23.3.1663) oli yksityiskohtaisia ohjeita. Ammattikunnan puheenjohtaja ja johtaja oli ammatin vanhin. Ammattikunnan säännöt tuli lukea ammattikunnan jäsenille kaksi kertaa vuodessa, vuosikokouksessa vapunpäivänä ja toisen kerran Bartholomeuksen päivänä. Säännöissä sanotaan; "Jokaisena Valpurina, kun ammattisääntö luetaan, on heidän (s.o. ammattikuntaan kuuluvien) pidettävä juominkinsa ammattivanhimman talossa...". Tässä vuosikokouksessa tarkastettiin ammattikunnan tilaa ja toimintaa, ominaisuuden hoitoa, mestarien, kisällien ja oppipoikien taitoa jne. Esiintyviä riitoja ratkaistiin ja toimihenkilöitä valittiin. Kokouksessa noudatettiin tarkkoja järjestyssääntöjä, jos joku mestari, kisälli tai oppipoika löi nyrkillä pöytään kokousta pidettäessä, niin hän sai maksaa sakkoa 2 taaleria ammattikunnalle jne. Huonon työn tekijää ammattikunta rankaisi. Huonomaineisen naisen kanssa naimisissa olevaa ei otettu ammattikuntaan.
Ammattikuntajärjestys vuodelta 1669 määräsi, että jokaisella mestarilla tuli olla riittävä määrä oppipoikia. Oppipojaksi voitiin ottaa 14-vuotias nuorukainen ja oppiaika oli viisi vuotta. Kyvykkäiden oppipoikien oppiaikaa voitiin lyhentää, mikä ei kuitenkaan ollut tavallista. Oppipoikavuosien kuluessa oppilas hankki itselleen perusteellisen ammattitaidon ja kisällinäytteen suorittamisen jälkeen hänen oppiaikansa oli päättynyt. Ammattikuntasäännön mukaan kisällin tuli työskennellä kolme vuotta jonkun hyväksytyn mestarin palveluksessa ennen kuin hän sai perustaa oman työpajan. Tänä aikana kisällit saattoivat järjestää elämänsä hyvinkin eri tavoin. Osa työskenteli koko ajan kotikaupungissaan, kun taas toiset tekivät pitkiä matkoja ulkomaille saakka. Tämä jälkimmäinen vaihtoehto vastaa perinteistä kuvaa kisälliajasta.
Kisällin työskenneltyä kolme vuotta ja saatua kokoon sen rahasumman, joka tarvittiin mestarinäytteen valmistamiseen, pyysi hän maistraatilta tai ammattikunnalta lupaa mestarinäytteensä suorittamiseen tullakseen hyväksytyksi porvarina ja mestarina. Tämä hyväksyminen oli edellytys oman työpajan perustamiselle. Kokeen tarkoituksena oli osoittaa hänen valmiutensa ammattiinsa.
Mestarinnäytteen aiheen antoi ammattikunta. Kokelaan oli valmistettava näytteensä yksinään jonkun mestarin työpajassa kahden valvontamestarin läsnä ollessa. Jotta vältettiin kohtuuttomien vaatimusten asettaminen mestarinäytteelle, säädettiin, että ammattikunnan oli lunastettava näyte, ellei muuta ostajaa löytynyt. Mestarinäytteen tarkastuksessa oli oltava mukana yksi maistraatin jäsen puolueettomana tuomarina. Vuonna 1868 ammattikuntalaitos lakkautettiin, mikä aiheutti elinkeinotoiminnan elpymisen.
Käsityöläiskaudella ammattiin koulutettiin oppipoika-kisälli-mestari-menetelmällä. Marja Jalavan kirjassa "J. V. Snellman, mies ja suurmies" (Tammi 2006) mainitsee: "Valtio-opissa Snellman hahmotti sääty-yhteiskunnan muuttumista luokkayhteiskunnaksi... Koska kaikki työn lajit kasvattivat kansallisomaisuutta, joka puolestaan oli kansakunnan itsenäisen, tasavertaisen olemassaolon perusta, hän päätyi kannattamaan täydellistä elinkeinovapautta. Käytännössä tämä tarkoitti ennen kaikkea vaatimusta luopua ammattikuntapakosta, keskiajalta periytyvästä järjestelmästä, jossa saman ammatin harjoittajat liittyivät yhteen mestarin johtamiksi killoiksi ja jossa tiettyyn ammattiin pääsyä ja siinä etenemistä rajoitettiin ja ohjailtiin tarkoin ammattikuntasäädöksin. Snellman myönsi, että ammattikunnilla oli menneinä aikoina ollut tärkeä merkitys edistäessään jäsentensä ammattitaitoa, toimeentuloa, sivistystä ja keskinäistä solidaarisuutta, mutta modernissa yhteiskunnassa niitä ei tarvittu. Kun valmistustavat nyt yksinkertaistuivat, koneet korvasivat käsityön ja ammatti opittiin entistä nopeammin, ilmensi ammattikuntalaitos vain takertumista vanhentuneisiin menetelmiin, jäykkiin raja-aitoihin ja aikansa eläneisiin etuoikeuksiin, jotka yhteishyvälle olivat suorastaan vihattavia."
Ensimmäinen ammattikoulun nimellä toimiva koulu perustettiin Helsinkiin vuonna 1899. Kirjapainoammatin edistämiseksi von Wright teki aloitteen ehdottamalla Helsingin kaupungin valtuustolle päiväopetuksen järjestämistä eräissä ammateissa, joihin myös kirjapainoala kuului. Julius Viktor von Wright (s. 5.8.1856 Kuopiossa, k. 16.5.1934 Helsingissä oli kunnallisneuvos, yhteiskuntapoliitikko) hänen toimestaan Helsinkiin perustettiin 1883 työväenyhdistys, jonka ensimmäisenä puheenjohtajana hän toimi. Julius Viktor von Wright on tehnyt paljon ammattitaidon edistämiseksi käsityökouluopetusta laajennettaessa, järjestettyjä oppilasoloja ja ammattiopetusta aikaansaataessa sekä teollisuusmuseokysymystä ratkaistaessa. Tässä tarkoituksessa hän on ollut puheenjohtaja mm. oppilastöiden näyttelylautakunnassa (1900-05), valtion ammattiopetuskomiteassa (1908-13), ammattiopetuslaitoksen johtajana (vuodesta 1925). Syksyllä 1919 aloitti toimintansa Helsingin kaupungin kirjapainokoulu valtion- ja kunnanapujen sekä graafisen teollisuuden antaman taloudellisen tuen turvin. Syksystä 1920 alkaen Taideteollisuuskeskuskoulussa on annettu opetusta mm. väriopissa, hinnoittelussa ja graafisessa tekstauksessa, johon aloite lähti Helsingin kirjatyöntekijäin yhdistyksen käsilatojainyhdistyksestä.
Paivälehden museon näyttely on tuonut ansiokkaasti esille kirjapainoalan opetuksen historian ja tähän liittyen Edvard Elias Happosen elämäntyön, kiitos Päivälehden museon asiantuntevalle henkilökunnalle erityisesti Markku Kuuselalle. Happosen osallisuudesta ammattiopetuksen järjestämiseen löytyy Unto Lehtisen Faktorikoulun ensimmäisellä vuosikurssilla laatimasta esitelmästä Ammattikurssitoiminnan alkutaipaleelta. Se on julkaistu Faktorikoulun 1945-1947 julkaisussa (sivut 31-38), jossa mainitaan, että E. E. Happonen aloitti oppipoikana Iisalmella Backmanin painossa 1.2.1897 ja oppiaikana hän muutti vuonna 1899 Kuopioon, Kuopion Uuteen Kirjapainoon, josta hän muutti vuonna 1900 Helsinkiin Päivälehden kirjapainoon. Päivälehdessä Happonen pääsi opista 1.2.1902. Happonen kävi Ruotsissa tietojaan kartuttamassa ja palasi entiseen toimeensa 1905, josta 1906 siirtyi faktoriksi Valoon. Näihin aikoihin Happonen toimi Kirjatyöntekijäin Yhdistyksessä osaston toimesta pyydettynä luennoitsijana ammattimiesten ammattiharrastuksissa. Nämä tilaisuudet saivat jonkinlaisen kurssin muodon. Syksyllä 1919 H.K.Y:n Käsinlatojaosaston kokouksissa pohditaan ammattikasvatustyötä ja päätettiin valita Happonen toimikunnan puheenjohtajaksi. Happonen ryhtyi perustamaan kirjapainokoulua, joka sitten sijaitsi Korkeavuorenkatu 47:ssä.
Happosen maanalaisesta toiminnasta on tiedonjyväsiä muistelmien ohella Parmanteen sortovuosia koskevasta tutkielmasta Taistelujen kirja (osa 2, sivu 729-733). Eino I. Parmanteen kirjassa mainitaan, että hyvin monet sortoajan salaisissa julkaisuissa vuosina 1902 - 03 painopaikaksi merkitty G. Th. Jacobin kirjapaino Berliinissä. Tällainen kirjapaino on toiminut Berliinissä, mutta julkaisut painettiin Suomessa. Sen toimeenpanevana johtajana oli Ernst von Wendt ja johtokuntaan tohtori Adolf Törngren ja Kauppapainon johtaja A. W. Nylander. Kauppapainon ylifaktori Lauri Lyytikäinen työskenteli salaisessa kirjapainossa. Emäsalossa toimiessaan muutti sinne Helsingistä rohkea ja taitava latoja Happonen, joka jo pääkaupungissa oli ollut G. Th. Jacobin palveluksessa. Aktivismi on välittömän toiminnan politiikka. Suomen historiassa edustaa tunnetuinta aktivismia se toiminta, joka ensimmäisellä sortokaudella syntyi Konni Zilliacuksen johdolla vastustamaan venäläistämistoimenpiteitä ja joka järjestäytyi 1904 Suomen aktiiviseksi vastarintapuolueeksi. Se piti laittomia ja väkivaltaisia tekoja venäläisiä vastaan välttämättöminä, minkä vuoksi sekä myöntyvyys- että perustuslaillisen linjan kannattajat tuomitsivat sen jyrkästi. Puolueen kannatus jäi vähäiseksi. Toisella sortokaudella aktivismia edusti jääkäriliike, itsenäisyyden ajalla lapuanliike. Happosen työtodistukset, jotka ovat säilyneet ja ne kuuluvat E. E. Happosen kokoelmaan, joka on talletettu Tekniikan museoon. Happosen perikunta lahjoitti aikoinaan Happosen jäämistön Kirjapainomuseontoimikunnalle, ja sitä myötä aineisto päätyi Tekniikan museoon. Happosen järjestötoiminnasta löytyy kiinnostavaa aineistoa (mainintoja) HKY:n ja Kirjaltajaliiton kokoelmista Työväen arkistosta.
Kirjapainotaito No 5 vuodelta 1933 oli artikkeli otsikolla "Pääkaupungin koulutoiminnan alkuvaiheet" ja lehdessä kysyttiin kirjanpainaja K. Malmströmiltä: "Mitä muistatte alamme kurssi- tai koulukomiteain vaiheista?" ja vastaus: "Tietääkseni ensi kerran otettiin kirjapaino-oppilaiden koulutusasia esille Kirjaltajayhdistyksen kuukausikokouksessa 23 p:nä joulukuuta 1888... Toisen kerran kirjapainokouluasia otettiin pohdittavaksi, ja silloin täsmällisemmässä muodossa, 16 p. heinäk. 1900 Suomen Kirjanpainajayhdistyksen perustavassa kokouksessa. Koulun opetusohjelmaa laatimaan valittiin erikoinen komitea. Koska koulu oli mahdollinen perustaa ainoastaan Helsinkiin ja asia siis lähinnä koski Helsingin kirjapainon-omistajia, valittiin komiteaan helsinkiläisiä, nim. hrat Hertzberg, Vainio, Berger, Nylander ja Westzynthius..." Ja Faktori E. E. Happoselta kysyttiin: "Milloin ja millä tavalla järjestyivät nykyistä edeltäneet ammattikurssit Helsingissö, ja mitä aineita niillä opetettiin ja kutka olivat opettamassa. Päättyivätkö kurssit nykyisten Ateneumin kurssien alettua vaikaisemmin ja millon? - Alkoivat syksyllä 1919 siten, että H:gin Kirjatyöntekijäin Yhdistys toimi ammattikurssit, joitten alkuunpanijaksi pyydettiin minut. Kursseilla opetettiin tekstausta, luonnostelua, värioppia, tariffioppia ja keskusteltiin esitelmien jälkeen yleensä ammattia koskevista aeikoista... Kurssit päättyivät keväällä 1920 oikein 'tutkintoon', jossa tilaisuudessa oli työt näytteillä, yleisölle esitelmä, jonka vuoksi tilaisuuteen oli pyydetty sanomalehtien edustajia ja muita 'silmäntekeviä'... Samat kurssityöt olivat sittemmin näytteillä ensimmäisillä Suomen messuilla (1920) ja saivat ammattikouluopettajien huomion osakseen. Ateneumissa alkoivat kurssit täysinoppineille kirjaltajille syksyllä 1920." Toimitusjohtaja Lauri Lyytikäiseltä kysyttiin: "Miten ilmaantui aloite kirjapainkoulun perustamisesta ja esiintyikö asiaa toteutettaessa suuriakin vaikeuksia?" Ja vastauksesta poimin seuraavan asian: "Sitten kun kunnallisneuvos V. von Wright 1919 teki anomuksen Helsingin kaupungin valtuustolle päiväopetuksen järjestämisestä määrätyissä ammateissa ja valtuusto oli Graafillisen Teollisuuden Harjoittajain Liitolle lähettänyt asettamansa komitean sihteerin, lehtori J. Reuterin laatiman mietinnön, tarttuivat Graafillisen Teollisuuden Harjoittajien Liiton jäsenet asiaan tarmokkaasti ja koulu voi alottaa toimintansa 1919... Edvard Happonen oli ensimmäinen ammattiopettaja ja kansakoulunopettaja Malmberg ensimmäinen johtaja... Koulun johtokuntaan kuuluivat m.m. kunnallisneuvos V. von Wright, kouluneuvos Kaarlo Ahtiala ja opettajatar Anna Jürgens."
Happosilla on sukuseura: http://www.netsonic.fi/happonen-sukuseura/alkusivu.htm
Ammattikouluista ja - koulutuksesta annettiin vuonna 1920 asetus, jonka jälkeen lakeja ja asetuksia on tarkistettu koulutuksen ohjaamiseksi nykyajan tarpeita vastaavaksi. Ensimmäinen kirjapainoalan ammattikoulu perustettiin Helsinkiin 1919 nimellä Helsingin kunnallinen yhdenpäivänkoulu latojia ja painajia varten. Toiminta jatkui Käpylän ammattikouluna vuodesta 1968, Käpylän ammattioppilaitoksensa ja Helsingin tekniikan alan oppilaitoksena Käpylän koulutusyksikkönä syksystä 1999 alkaen. Tämän jälkeen perustettiin Jyväskylään Keski-Suomen keskusammattikoulu vuonna 1953. 1960-luvulla perustettiin Tampereelle 1968, Turkuun ja Porvooseen vuonna 1969. Espoon Matinkylässä kirjapainoalan koulutus alkoi vuonna 1974, mikä päättyi vuonna 2007. Myös ruotsinkielinen ammattikouluopetus käynnistyi Haikossa Östra Nylands Yrkesskolan myötä, vaikka heillä on aika paljon yhteistyötä Porvoon ammattioppilaitoksen kanssa. Rauman kauppakamarin myötävaikutuksella Raumalle on perustettu painajien ammattikoulu. Joensuuhun ja Ouluun (Jyväskylän ammattikoulun toimesta) on perustettu alan ammattikoulutusta viime vuosien aikana.
Alan opetussisällöistä ja koulutusajat pituudet ovat moneen otteeseen opetussuunnitelmia tarkistettaessa ja uudistettaessa muutoksien alla, sillä uudet opetussuunnitelmat lähtevät liikkeelle Opetusministeriöstä Opetushallituksen toimeksiannosta ohjeistuksilla ammatinosaamisen vaatimuksien täydentämisellä koulujen opettajien työryhmille viimeisteltäviksi. Edellinen graafisen alan valtakunnallinen opetussuunnitelma tehtiin vuonna 2002 ja jota täydennettiin ERS -projektin myötä ammattiosaamisen näytöillä. Tällä hetkellä Opetushallituksen tilaaman uuden opetussuunnitelman valmistelu on tilattu Tampereen Hervannan ammattioppilaitokselta. Valtakunnallisen opetussuunnitelman jälkeen kouluissa jossa on alan opetusta laativat koulukohtaisen opetussuunnitelman alan paikalliset tarpeet huomioiden. Jatkuvasti muuttuvat koulutustarpeet ja opettajien osaamisen vaatimukset aiheuttavat kouluille ja opettajille jatkuvaa panostamista uusien laitteiden hankintaan ja niiden käytön opetteluun sekä opetusaineiston valmistamiseen, jotta ammattitaito siirtyy alaa opiskelevien tiedoiksi ja taidoiksi menestyäkseen vaativilla työmarkkinoilla.
"Graafisen alan koulutus Suomessa 90 vuotta" juhlanäyttely oli Päivälehden museossa.
Uppsalassa kirjapainoalan koulutusta on: Grafiskt Utbildningscenter AB, G.U.C. (www.guc.se)
Seattlessa USA:ssa: http://www.iadtseattle.com/
http://schools.nyc.gov/SchoolPortals/02/M625/default.htm
Tetra Pak tuli Ruotsin Sunneen 1992 ja perusti pakkausteollisuuteen erikoistuneen osaamiskeskuksen paikallisen koulun Broby Grafiskan kanssa. Digitaalinen painotalo Flexmed Digital perusti Ruotsin Sunneen myös yrityksen. Sunne sijaitsee Värmlannissa lähellä Norjan rajaa noin 400 km Tukholmasta. Sunnen Broby Grafiska graafisen alan koulussa on mahdollista oppia pakkaussuunnittelua: www.brobygrafiska.sunne.se
Kirjapainajien tunnukset
Kirjapainajien tunnuksena on jo 1400-luvun lopulla esiintynyt tarueläin nimeltä griippi, yhdistelmäolento, jolla oli kotkan pää, siivet ja yläruumis mutta leijonan alaruumis.
Ex libris
Exlibris on kirjanomistajaa osoittava merkki. Ex libriksessä on yleensä kirjanomistajan nimellä tai sen alkukirjaimilla, vertauskuvalla, vaakunalla, lauselmalla tms. varustettu kirjaan kiinnitettävä merkki.
Gutenberg-Museum sijaitsee Liebfrauenplatz 5 Mainzissa. Museo on Mainzin tuomiokirkon ja torin vieressä. Venäjällä Pietarissa nab. Reki Moyki 32 osoitteessa sijaitsee kirjapainomuseo, mikä on ollut 1900-luvun alussa kustantamo ja kirjapaino. 1800-luvun loppupuolelta peräisin olevien painokoneiden lisäksi siellä on esillä käsikäyttöisiä painokoneita. Kirjapainomuseo on lähellä Nevski Prospectin Gostini Dvor metroasemaa.
Tietoa offsetpainosta tästä linkistä
Tietoa syväpainosta tästä linkistä
Pentin blogi tästä linkistä...
Lähteet:
Carl Rudolf Gardberg, Kirjapainotaito Suomessa 1. Helsingin Graafinen klubi 1949.
Yrjö A. Jäntti Kirjapainotaidon historia, Porvoo 1940.
Painettu sana ajatuksen ase. Suomen kirjapainotaidon 300-vuotismuistojulkaisu. Helsingissä SKK 1942
Olof Eriksson Graafisen tyylin perusteet. Otava 1974.
Otavan Suuri Ensyklopedia
Kuka kukin oli 1900-1961. Otava 1961
Seppo Heiskasen ”Kuvia Helsingistä” Otava 1983
Seppo Vuorio Tekstipinnan valmistuksen kehitys/Valoladonnan tekniikka 1975
Eero Hämäläinen Kuvan valmistuksen tekniikka. Otava 1979
Axel Bergholm (toim.) Sukukirja - Suomen aatelittomia sukuja (Osa II Winterin suku). Suomen Muinaismuistoyhdistys. Otava 1890
Alastair Campbell Graafisen suunnittelijan opas. WSOY 1986
Porvoon Kirjatyöntekijöiden yhdistyksen 75-vuotisjulkaisu
Frenckellin kirjapainon kotisivu (www.frenckell.fi )
ABC-kirja kirjapainosta. Frenckellin kirjapaino Oy 1998
Acad. Typographus. Yliopistopaino 30 vuotta. Yliopistopaino, Helsinki 2002 (www.yliopistopaino.fi)
Gutenberg 4/2003 -lehti
Otavan kotisivu www.otava.fi
Kalle Parpala. Paperin valmistus. WSOY 1976
G. Nikander och I. Somrander. Lumppappersbruken i Finland. Frenckellska tryckeri 1955.
Antti Takala. Värin keitosta teolliseen valmistamiseen, Suomalaista painovärihistoriaa. Painoväriyhdistys 1998.
Börje Henkola. Stereotypiatekniikka. Graafinen keskusliitto Helsinki 1968
Kalske, Laaksonen, Lehtonen, Mäkäräinen, Pyykkönen ja Raittila. Tekstinvalmistustekniikan perusteet. Opetushallitus / Porvoon ammattioppilaitos 1992.
Rafael Koskimies. Otavan Historia I 1890-1918. Otava 1946
Tapani Harviainen ja Karl-Johan Illman (toim.) Juutalainen kulttuuri. Otava 2003
Kauko Urpelainen ja Seija Ristimäki (toim.). Painotuotteen jälkikäsittely. Graafinen Keskusliitto Helsinki 1981.
Kansallinen elämäkerrasto 1-5. WSOY 1932.
Olavi Vikman. Offsetpainanta. Graafinen Keskusliitto Helsinki 1974.
Oscar Nikula. Frenckellin kirjapaino - Halki kolmen vuosisadan 1642-1942. Helsinki 1942
Erkki Järvinen. Kirjatyö-lehti
100 years of offset printing - Innovations - Markets - Technology. Heidelberg 2004. (www.heidelberg.com)
Kai Häggman Piispankadulta Bulevardille, Werner Söderström osakeyhtiö 1878-1939. WSOY2001.
Lauri Hendell & V. A. Vuorio. Kirja ja kirjapainotaito (kohopaino, laakapaino, syväpaino, silkkipaino, paperin valmistus, kirjan sidonta). Otava 1957
Matti Nieminen. Suomen kirjatyötekijäin Liiton historia 1. K. J. Gummerus 1977
Suomen Kansallisarkiston asiakirjat www.narc.fi
Tauno-Olavi Huotari ja Pertti Seppälä. Kiinan kulttuuri. Otava 1999.
Jaakko Haavio. Mikael Agricolasta E.W. Pakkalaan. Suomen kirkon paimenien elämäkerrasto. WSOY 1947
Heikki Nuutinen. Gideon 1951-1998. Suomen Gideonit 2000.
Fredrik Rosenlew sähköpostiviesti
Antti Tuurin Kirjassa "Ullan kirja" Otava on paljon kirjapainoalaa sivuavaa materiaalia 1700-luvulta
Tuovi Puupponen. Matti Pohto - kulkuri ja kolportööri. KG 6/87
Jarl Helleman. Kirjalliset liikemiehet. Tammi 2002.
Suomen liikemiehiä. Kustannusliike Suomen kauppa ja teollisuus oy. Helsinki 1930.
www.almamedia.fi/historia
Olavi Kares. Luther. WSOY 1944.
Herman Lindqvist. Ruotsin historia jääkaudesta tulevaisuuteen. WSOY 2003
Viljo ja Kari Tarkiainen. Mikael Agricola - Suomen uskonpuhdistajana. Otava 1985.
Painomaailma. 2/2006
expressis verbis Numero 21/2006
Juhani Lahtinen Käsinlatojan kadonnut ammattikunta. Helsinki 2006
A. Liljan sähköpostiviesti
Isabel De Madariaga. Iivana Julma. Ajatus Kirjat 2007
Poul Borchsenius Pitkä vaellus. Ristin Voitto 1976
E. J. Ellilä. Elävä kirjain, yhdeksän lukua kirjoitustaidon ja kirjapainotaidon kehityshistoriasta. WSOY 1947
Einar W. Juvelius. Suomen kansan aikakirjat, suomalaisen historiallisen kirjallisuuden pohjalla. Otava 1951
Artturi Virtanen. Suomen kirjakaupan ja kustannustoiminnan vaiheita. Suomen Kustannusyhdistys 1958
Museot:
http://www.kolumbus.fi/medelplan/index.htm
http://www.paivalehdenmuseo.fi/
Kirjallisuus:
Voitto Ahonen. Valistusmies piispojen varjossa, Laamanni Johan Gezelius-Olivercreutzin elämä 1721-1804. SHS 1990
Tuomas Heikkilä. Piirtoja ja kirjaimia Kirjoittamisen kulttuurihistoriaa keskiajalla. SKS 2009
Maire Heikkinen. Suomalainen tapettikirja. SKS ja Museovirasto 2009
Emerik Olsoni. Kaukaisen Idän painotuotteista. Helsinki 1937
Eero Lehtonen, Pentti Mattila, Petri Veilo ja Tarja Raninen Digitaalinen painoviestintä. WSOY 2003.
Kalske, Mattila ja Pajunen. Julkaisuntekijän käsikirja. Suomen atk-kustannus 1994.
Väiski Putkonen. Paperia! Lyhyt johdatus paperin historiaan ja valmistusmenetelmiin. Otatieto Oy 1997
G. E. Klemming & J. G. Nordin. Svensk Boktryckeri - Historia 1488-1887. Stockholm P. A. Norstedt & Söners Förlag 1833.
A. R. Cederberg: Vanhaa ja uutta. Historiallisia tutkielmia ja kirjoituksia. - Kirjapainon perustaminen Viipuriin 17:llä sataluvulla.
Kirjapainotaitureiden kertomaa. Helsingin Faktoriklubi 1959
Juhana Lahtinen. Loviisan Sanomat 1916-1986. Loviisan Sanomain Osakeyhtiö 1986
Isak Collijn, Sveriges bibliografi 1600-talet. 1-2. Uppsala 1942-44.
Isak Collijn, Översikt av det svenska boktryckets historia 1483-1700.
Eesti raamat 1525-1975. Ajalooline ülevaade. Tallinna 1978.
Jorma Vallinkoski. Suomen kirjansitojamestarit 1514-1868. Helsingin Yliopiston kirjasto 1992.
Suomen kirjapainajia ja Graafikkoja. Julkaissut Helsingin Graafillinen klubi 1938
Jorma Vallinkoski. The History of the University Library at Turku. I-II. Helsinki 1948, 1975.
www.britannica.com (keyword: printing history)
Helen Schmits. Caspar Hermann - ein Leben für den Offsetdruck. 2002.
Lars Germundson, Björn Olsson. Bilden i tryck. 1990
Pekka Tarkka Otavan Historia II 1918-1940. Otava 1980
Pertti Lassila Otavan Historia III 1941-1975. Otava 1990
Faktori R. Ahlstedtin käsikirjoitus Suomen kirjapainohistoriasta 1800-luvulla (Helsingin yliopiston kirjasto)
Santeri Salmi. Muistelmat: Kirjapainotaiturin kertomaa
Seppo Zetterberg Eero Erkko. Otava 2001
Päiviö Tommila. Suomen varhaisimmat aikakauslehdet. Suomen lehdistön historia 10. Jyväskylä 1992
Tuula Moilanen. Kirjansidonnan opas. Kustannus osakeyhtiö Taide 1997.
V. A. Vuorio Kirja tyylihistorian valossa. Otava 1946
Markus Itkonen. Typografian käsikirja. RPS-yhtiöt
Adobe Press Julkaisijan käsikirja 1999.
Markku Kuusela. Pelistä pois - kadonneet ammatit. Painomaailma 5/2006.
F. Heman. Juudaankansan historia Jerusalemin hävityksen jälkeen. Evankelisen kirjapainon kustannuksella Tampere 1912
Linkkejä:
http://www.saunalahti.fi/eeromari/
http://www.kolumbus.fi/medelplan/index.htm
http://www.youtube.com/watch?v=UprOM_LAVQ0
http://www.lib.helsinki.fi/julkaisut/kiehtovakirja/
http://www.gutenberg-shop.de
www.typografiboken.fi
www.exl.fi (exlibrisharrastajien yhdistys)
Jätä viesti Pentti Juhanille tästä linkistä