Kreikan tiede

Kreikan tieteen syntyä ja kehitystä on totuttu pitämään ainutlaatuisena ilmiönä Välimeren alueella. Kuitenkaan kreikkalainen tiede, filosofia ja kulttuuri ei saavutuksillaan kerskailisi ilman Egyptin ja Mesopotamian sivilisaatioiden myötävaikutusta. Kreikan tieteen tyyssija oli kreikkalainen siirtokuntakaupunki Miletos Vähä-Aasiassa, nykyisen Turkin länsirannikolla. Juuri Vähä-Aasian kautta saapuivat Kreikkaa idän tiedot ja taidot. 600-500 e.a.a. kukoistanut Miletos tarjosi siis oivan lähtökohdan tieteen ja tiedon tyyssijaksi. Ensimmäiset tunnetuimmat tieteentekijät mm Thales, Anaksimandros ja Anaksimenes pyrkivät ratkaisemaan maailman peruselementtien määrän ja laadun. Thales pohti veden, tulen, maan ja ilman merkitystä elämän ja aineen synnyttäjänä. Miletos oli henkinen keskus kaikelle kreikkalaiselle tieteelle. Miletoksen kukoistuksen jälkeen Pythagoras jatkoi Miletoksen koulukunnan henkeä Etelä-Italiassa. Pythagoras saattaa olla ensimmäinen maan palloteorian puolestapuhujia. Kreikan helleenisen kauden ja Aleksanteri suuren valloitusten jälkeen tieteen tyyssijaksi nousi perustettu Aleksandrian kaupunki, sen Museion ja kirjasto. Hellenistinen kausi toi idän tieteen entistä tehokkaammin rationaalisten kreikkalaisten saataville.

Sofistit

Kreikan tieteessä sofisteilla ja heitä arvostelevilla filosofeilla oli suuri ja merkittävä vaikutus. Sofistit (500-400 e.a.a.) mahdollistivat retoriikan avulla erilaisten hallintomuotojen kehittymisen. Retoriikka opetti vaikuttamaan ihmisten mieliin. Kreikkalaisille järjestäytynyt yhteiskunta perustui puheelle. Puheella oli paikka ja sen lahjan omasivat reettorit (Isokrates:” Ihminen eroaa puheen avulla”). Cicero sanoikin aikoinaan tasavallan (Rooman) loppuaikoina: ” myös tiede vaatii kauniita muotoja”. Vähitellen puheesta syntyi sofistinen retoriikka, jossa korostuivat puhujan persoona. Demokratian muodostuessa puhetaidon merkitys korostui. Juuri näitä persoonallisuuksiin kohdistuvista ylilyönneistä muodostui filosofien koulukunta, joka kritisoi sofistista retoriikkaa. Erityisesti Sokrates hyökkäsi sofisteja vastaan syyttäen heitä mielistelystä. Platonin Gorgias- teoksessa Sokrates pitää puhetaitoa taidon jäljitelmänä ei taitona. Puhuminen on siis kyky, ei taito ja puhetaito luo vain vakuuttuneisuuden oikeasta ja väärästä. Hyvä puhuja saa muut uskomaan pätevyyteen ja näin ollen luo ristiriitaisen tilanteen: puhuja tietää mikä on oikein mutta tekee väärin.

Kosmos, maailmankuva

Kreikkalainen maailmankuvan perusteet tulivat myös Egyptistä ja Mesopotamiasta, missä taivaankappaleiden liikkeet oli kirjattu vuosituhansien ajan tarkasti ylös. Egyptiläisille taivaankappaleiden merkitys korostui Niilin tulvia ennustettaessa. Babylonialaiset tähtitieteilijät olivat nimenneet tähtitaivasta ja yksittäisiä planeettoja ja tähtiä. Kreikkalaisten jo mahdollisesti 600-500 e.a.a ymmärtämä universumi käsitti maan ja taivaan. Kreikkalaisten maailmankuvaa hallitsikin kahden pallon, maapallon ja taivaankannen kokonaisuus. Kreikkalaiset ajattelivat rationaalisesti ja jo Platonilta ja Aristoteleelta löytyvät perustelut maan pallonmuotoisuudelle. Näitä suuria filosofeja seurasivat hellenistisen ajan matemaatikot Eukleides, Arkhimedes ja Aristarkhos, jolta lienee ensimmäinen ajatus aurinkokeskeisestä planeettajärjestelmästä.

Kreikkalaiset osasivat yhdistää geometrisiä oivalluksia babylonialaisten aritmeettisiin havaintoihin, mutta vasta hellenistinen kausi (n. 300-100 e.a.a) liitti tähtitieteeseen ratatasot ja -geometrian. Kreikkalaiset osasivat päätellä maan pyöreyden käyttäen apunaan kolmea havaintoa: 1) tähtien korkeus vaihtelee liikuttaessa etelä- pohjoissuuntaan, 2) purjehtija näkee ensimmäisenä maan korkeat huiput ennen rantaviivaa (tai päinvastoin maalta laivaa katsottaessa), 3) maa muodosti pyöreän varjon kuunpimennyksen aikana kuun pinnalle sekä taivaanrannassa, että zeniitiissä (kohtisuoraan ylhäällä).

Maan muoto silti herätti epäilyksiä. Oliko se puhdas pallo tai kenties lieriö jne. Pliniukselta (room. n. 23-79 a.a.j.) ja Kleomedeelta (room. samoilta ajoilta kuin Plinius), jotka lähinnä referoivat hellenistien saavutuksia, löytyivät pallonmuotoa tukevat käsikirjoitukset, jotka tunnettiin myös keskiajalla. Kristillinen kirkko erityisesti idässä kyseenalaisti antiikin käsitykset maailman ja universumin muodoista.

Entä maan koko. Aristoteleen teoksesta De Caelo löytyy 400 000 stadionin (1 stadion n. 180m) ympärysmitta. Hellenistisen ajan Erastotenes (252 000) ja Ptolemaios (180 000), 85-165 a.a.j., pienensivät mittoja hiukan.

Näin maan muoto oli selvitetty likimäärin lähes oikeaksi. Taivaankannen muotojen selvittäminen oli jo mutkikkaampi juttu. Eurooppalaista (ja arabienkin) maailmankuvaa hallitsi lähes tuhannen vuoden ajan Aristoteleen maailmankuva. Sen perusta oli Aristoteleen metafysiikassa. Aristoteles lisäsi perinteisten alkuaineiden joukkoon 5 elementin, eetterin. Aristoteleen metafysiikan mukaan aineet ja olevaiset hakeutuvat kohti ominaistaan paikkaa ja tilaa. Näin maan, veden, ilman ja tulen paikka on määräytynyt kerroksittain maapallolle. Samoin kuu, Aurinko ja tähdet muodostavat kerroksia universumissa, jossa kaikki hakeutuvat ominaisille paikoilleen. Ulkokehällä sijaitsee kaiken alkuunpanija, ”liikkumaton liikuttaja”. Ei ihme siis, että juuri kristinusko hyväksyi Aristoteleen maailmankuvan. Tuo ”liikkumaton liikuttaja” voitiin tulkita Jumalaksi. Aristoteles olikin tieteen Auktoriteetti erityisesti 1100-luvulta lähtien, jolloin Aristoteleen ”kateissa” (arabeilla) olleita käsikirjoituksia löydettiin ja alettiin opettaa uudella innolla.

Hellenistinen tähtitiede toi Aristoteleen maailmankuvaan selkeitä parannuksia. Aristoteleen maailmankuvan ongelmia olivat juuri teleologisuus, lähinnä veden ja maan paikka sekä planeettojen huojunta tähtitaivaalla. Ympyrämuotoinen planeetan rata on ristiriidassa taivaalla tapahtuvaan planeettojen liikkeeseen. Ilmiötä selittämään kreikkalainen Apollonius ( 265-170 e.a.a.) kehitti ns. episykli-mallin, jossa planeetat eivät kierrä puhtaassa ympyrässä maata, vaan tekevät ns. silmukoita, joka vastaa havaintoja planeettojen liikkeistä maassa. Myöhemmin Ptolemaios kokosi koko antiikin tietämyksestä huikean teoksen Almagestin, jonka arabit ottivat yliopistojensa huostaan levittäytyessään ja säilöivät sen. Almagest onkin eräs tieteen historian merkittävimpiä teoksia ja sen vaikutus nykyisen maailmankuvan muotoutumiseen oli ratkaiseva. Eurooppalaisten saatua teoksen kopioita käsiinsä 1000-1100-luvuilla, aloittivat ne tieteen ja maailmankuvan vallankumouksena tunnetun ajan 1400-1600-luvuilla. Juuri Almagestiä lukivat Kopernikus, Galileo, Kepler ja monet muut tähtitieteilijät ja ammensivat innoituksensa siitä.