Tämä teksti on suomennos englantilaisen National Amyloidosis Centren sivuilla olevasta amyloidoosia käsittelevästä tekstistä. Teksti on käännetty ja julkaistu suomeksi Internetissä NAC:n luvalla.
TÄRKEÄ HUOMAUTUS! Tekstin kääntäjä ei ole amyloidoosin asiantuntija eikä lääketieteen ammattilainen. Tämän sivun tarkoitus on ainoastaan tarjota amyloidoosista suomenkielistä tietoa, jota on toistaiseksi vielä varsin vähän saatavilla (etenkin AL-amyloidoosin suhteen). Jos epäilet sairastavasi amyloidoosia, ota yhteyttä lääkäriin. Minulle voi sen sijaan ilmoittaa, jos huomaat virheitä käännöksessä tai lääketieteellisessä terminologiassa.
NHS:n alainen National Amyloidosis Centre (NAC) on Ison-Britannian ainoa amyloidoosiin erikoistunut tutkimuslaitos. Sen yhteistyökumppani on Centre for Amyloidosis and Acute Phase Proteins, yksi maailman johtavista amyloiditutkimuksen keskuksista. NAC sijaitsi aiemmin Hammersmithin sairaalassa ja siirtyi uusiin, varta vasten rakennettuihin tiloihin Royal Free and University College Medical School -laitoksella marraskuussa 1999. NAC:lla on käytössään alan parhaat kliiniset laitteet ja tutkimusvälineet sekä erittäin pätevä hoito-, tutkimus- ja tukihenkilöstö.
Olemme uranuurtajia amyloidin skintigrafisen kuvauksen (skannaamisen) kehittämisessä kvantitatiiviseksi diagnostiseksi menetelmäksi. Tarjoamme täydet kliiniset palvelut kaikenlaisia perinnöllisiä ja ei-perinnöllisiä amyloidoosimuotoja sairastaville potilaille. Olemme arvioineet yli 1500 amyloidoosipotilasta viimeisen viiden vuoden aikana. Terveysministeriö (Department of Health) on valtuuttanut National Amyloidosis Centren toimittamaan diagnostiikka- ja neuvontapalvelut Iso-Britannian amyloidoosipotilaille. Kliinisiin palveluihin sisältyy muun muassa:
Amyloidoosi on yhteisnimitys sairauksille, jotka aiheutuvat tiettyjen proteiinien epänormaalista laskostumisesta ja kerääntymisestä kudoksiin. Näitä epätavallisen stabiileja proteiinikertymiä sanotaan amyloidiksi, ja ne häiritsevät vähitellen niistä kärsivien elinten toimintaa. Elimistö poistaa normaalit proteiinit samaa vauhtia kuin niitä muodostuu, mutta amyloidoosissa amyloidia kertyy nopeammin kuin elimistö pystyy sitä poistamaan.
Useat proteiinit voivat muodostaa amyloidia, mutta vain muutamat niistä liittyvät huomattavaan kliiniseen sairauteen. Amyloidoosi luokitellaan sen aiheuttavan proteiinin mukaan, ja kliininen kokonaiskuva vaihtelee hyvinkin paljon eri amyloidityyppien välillä. Kaikkien ihmisten veressä on proteiineja, jotka saattaisivat muodostaa amyloidia, mutta niillä on merkitystä vain ihmisen vanhuudessa, jolloin ne saattavat muodostaa paikallisia amyloidijäämiä, jotka eivät aiheuta oireita. Sen sijaan sellaisia proteiineja, jotka aiheuttavat kaksi tärkeintä systeemisen (eli koko kehoon vaikuttavan) amyloidoosin tyyppiä, muodostuu vain muiden oireiden yhteydessä. AL-amyloidoosia (aiemmalta nimeltään primaarinen amyloidoosi) sairastavilla potilailla on jonkinlaisia luuydinhäiriöitä ja AA-amyloidoosia (aiemmalta nimeltään sekundaarinen amyloidoosi) sairastavilla potilailla on jonkinlainen pitkäaikainen tulehdussairaus. Muut harvinaiset amyloidoosimuodot ovat perinnöllisiä, ja useimmat niistä voidaan nyt tunnistaa DNA-kokeilla.
Amyloidikertymiä voi syntyä eri puolille kehoa tai ne voivat olla paikallisia. Ne aiheuttavat oireita häiritsemällä normaalien kudosten rakennetta ja toimintaa. Potilaille voi tulla oireita, jotka vaikuttavat useisiin eri elimiin tai pääasiallisesti yhteen elimeen, kuten munuaisiin tai sydämeen.
Vaikka useita mahdollisia amyloidia hajottavia lääkkeitä testataan kliinisesti, mikään niistä ei ole vielä osoittautunut tehokkaaksi. Amyloidoosin taustalla olevien sairauksien vallitsevat hoitotavat voivat kuitenkin vakauttaa tai parantaa elinten toimintaa sekä parantaa potilaan tilannetta yleisesti. Toisin kuin aiemmin on odotettu, olemme osoittaneet, että amyloidikertymät pienenevät vähitellen useimmilla potilailla, joiden taustasairauksia saadaan hoidettua.
Eräät amyloidoosin paikallistuneet muodot voivat aiheuttaa vakavia sairauksia, esimerkiksi Alzheimerin tautia (dementiaa) sairastavien aivoihin kertynyt amyloidi. Joillekin potilaille voi kertyä amyloidia yhteen paikkaan, kuten ilmateihin, virtsarakkoon tai silmän ympärille, ja pitkäaikaisessa dialyysissä oleville potilaille kertyy usein amyloidia luihin ja niveliin. Amyloidikertymät ja oireet vaihtelevat taudinkuvan mukaan.
NAC palvelee pääasiassa systeemistä amyloidoosia sairastavia henkilöitä. Nämä sairaudet eivät vaikuta aivoihin, mutta muualla kehossa voi olla laajojakin amyloidikertymiä. Systeeminen amyloidoosi voidaan jakaa kolmeen tyyppiin, AA- ja AL-amyloidoosiin sekä perinnölliseen amyloidoosiin, jotka on kuvattu tarkemmin alempana. Systeemistä AA-amyloidoosia tavataan noin 5%:lla potilaista, joilla on krooninen tulehdussairaus, yleisimmin nivelreuma. Systeemistä AL-amyloidoosia tavataan pienessä osassa potilaita, joilla on luuydinsyöpä (myelooma) tai yleisemmin hyvänlaatuisia plasmasoluhäiriöitä. Valitettavasti sekä AA- että AL-amyloidoosi aiheuttavat usein ei-spesifisiä oireita, ja diagnoosi voidaan usein tehdä vasta kun useita tutkimuksia on tehty ja kenties jopa koepala (biopsia) otettu. Systeeminen AL-amyloidoosi on nykyään Isossa-Britanniassa 2 tai 3 kertaa yleisempää kuin AA-amyloidoosi, ja joka vuosi tulee yhteensä noin 500-1000 uutta tapausta.
Vuonna 1987 kehitimme systeemistä amyloidoosia varten uuden diagnostisen testin, joka hyödyntää koko kehon skannausta eli SAP-skintigrafiaa. Tässä skannauksessa saadaan selville amyloidin levintä ja määrä eri elimissä tarvitsematta ottaa koepaloja. Skannaus on spesifinen ja sillä voidaan havaita pieniäkin amyloidimääriä. Käytämme tätä menetelmää nyt rutiininomaisesti potilaiden kliinisessä arvioimisessa. Menetelmä on turvallinen ja kivuton, ja skannaus voidaan toistaa 6-12 kuukauden välein, jotta voidaan seurata amyloidikertymien tilannetta ja ohjata hoitoa. Olemme suorittaneet yli 3000 skannausta ja keränneet runsaasti tietoa, joka on lisännyt tietouttamme amyloidoosista ja rohkaissut hoitamaan sitä voimakkaammin keinoin. Olemme erityisesti osoittaneet, että olemassaolevat amyloidikertymät yleensä vähenevät kun taustasairaus saadaan hallintaan, ja tämä yleensä heijastuu yleiskunnon paranemisena. Kokovartaloskannaus kestää noin 45 minuuttia, ja se tehdään 6-24 tuntia sen jälkeen, kun potilaalle on annettu suonensisäisesti pieni määrä radioaktiivista merkkiainetta. Toimenpiteestä saa yhtä pienen säteilyannoksen kuin tavallisesta röntgenkuvauksesta. Vertailun vuoksi sanottakoon, että Lontoossa asuva potilas, jolle tehdään SAP-skannaus kaksi kertaa vuodessa, saa vähemmän säteilyä kuin keskimääräinen Cornwallin asukas.
Vaikka amyloidoosin harvinaisuudesta ja laajasta kirjosta johtuen on tehty vain vähän virallisia kliinisiä kokeita, hoidon periaatteet ja tavoitteet ovat kuitenkin selvilllä. Siihen asti, kunnes on saatavilla lääkkeitä, jotka poistavat olemassaolevia amyloidikertymiä, hoito keskittyy tukahduttamaan amyloidia muodostavan proteiinin tuotannon ja tukemaan vahingoittuneiden elinten toimintaa. Tämä tarkoittaa taustalla olevan sairauden (kuten nivelreuman, luuydinhäiriön tai muun vastaavan) hoitamista mahdollisimman nopeasti ja täydellisesti. Hoito vaihtelee amyloidoosityypistä riippuen, mutta vaatii yleensä voimakkaita anti-inflammatorisia (tulehdusta estäviä) lääkkeitä tai kemoterapiaa.
Voimakkaiden anti-inflammatoristen ja sytotoksisten (soluille myrkyllisten) lääkkeiden käyttö nivelreumapotilailla, joilla on AA-amyloidoosi, on parantanut ennustetta suuresti, kuten myös suuriannoksisen suonensisäisen kemoterapian käyttö AL-amyloidoosissa. Maksansiirto voi parantaa joitakin perinnöllisen amyloidoosin muotoja. Olemme myös osoittaneet, että dialyysiin liittyvän amyloidoosin kehittyminen voidaan estää munuaisensiirron jälkeen.
Tarjoamme kattavat diagnostiikka- ja neuvontapalvelut potilaille, joilla on systeeminen AA- tai AL-amyloidoosi tai perinnöllinen tai paikallistunut amyloidoosi. Toimintatapamme kunkin amyloidoosipotilaan kohdalla perustuu kokemukseen yli 3000 tapauksesta, jotka on lähetetty hoidettaviksemme eri tahoilta. Mahdollisuuksien mukaan potilaan tapauksesta keskustellaan lähetteen antaneen lääkärin kanssa, minkä jälkeen tutkimme saatavilla olevat kudosnäytteet. Potilaiden kliininen arviointi voidaan yleensä tehdä 1-2 päivässä, ja täksi ajaksi voidaan järjestää majoitus sairaalassa tai hotellissa. Tutkimukset sisältävät koko kehon SAP-skannauksen, jonka tarkoituksena on määrittää kehossa olevan amyloidin levintä ja määrä, sekä veri- ja virtsakokeet, yksityiskohtaisen sydämen ultraäänikuvauksen ja muita erillisiä kokeita, joihin saattaa kuulua DNA-analyysi verinäytteestä ja ehkä luuydintutkimus paikallispuudutuksen alaisena.
Hoitoa voidaan usein valvoa potilaiden kotipaikkojen sairaaloissa tai muissa erikoistuneissa keskuksissa, jolloin NAC tarjoaa ohjeita ja säännöllisiä tarkastuksia. Osan tapauksista hoidamme suoraan itse ja kollegojemme kanssa. Useimmat amyloidoosipotilaat tarvitsevat pitkäaikaista valvontaa, joten puolivuosittaiset tai vuosittaiset erikoislääkärin tarkastukset ovat tarpeen monessa tapauksessa. Jatkossa tehtävä SAP-skintigrafia on ainoa tapa seurata itse amyloidikertymiä, ja sen tuottama tieto on tärkeää silloin, kun arvioidaan potilaiden jatkuvaa kemoterapian tai muun hoidon tarvetta. Kunkin potilaan kohdalla on löydettävä tarkka tasapaino riittävän voimakkaan hoidon ja haitallisten sivuvaikutusten minimoinnin välillä. Yksiköllämme on myös tärkeä rooli sellaisten tietojen ja ohjeiden tarjoajana, joita potilaat ja heidän läheisensä eivät ehkä voi saada muualta.
Royal Free Hospital ja National Amyloidosis Centre toivottavat ulkomaalaiset potilaat tervetulleiksi. Euroopan Unionin kansalaiset saattavat olla oikeutettuja NHS:n tarkastukseen Isossa-Britanniassa. EU:n hallitusten väliset vastavuoroiset järjestelyt voivat oikeuttaa potilaan saamaan muualla hoitoa, jota ei ole saatavilla potilaan kotimaassa (EU-lomake 112). EU:hun kuulumattomat potilaat ovat myös tervetulleita, mutta heiltä yleensä peritään maksu. NAC:n kliinisiin tutkimusprojekteihin osallistuvien potilaiden kliinisten tutkimusten hinta katetaan tutkimusmäärärahoilla.
Eri puolilla maailmaa tutkitaan amyloidoosia, jotta tietämys siitä lisääntyisi. Tämän tutkimuksen tuloksina on jo saatu useita tehokkaita hoitokeinoja amyloidoosiin, ja tulevat tutkimukset ovat varmasti yhtä hyödyllisiä. Toivomme, että lähitulevaisuudessa on saatavilla spesifisiä amyloidilääkkeitä, joita on kuitenkin testattava vapaaehtoisiin potilaisiin (kliiniset tutkimukset) ennen kuin ne voidaan ottaa yleiseen käyttöön.
National Amyloidosis Centre on Ison-Britannian ainoa amyloidoosipotilaiden tarpeisiin keskittynyt hoitokeskus. Hoitoa on nyt saatavissa useimpiin amyloidoosin tyyppeihin, mutta vain tarkka diagnoosi ja tehokas hoito takaavat hyvän lopputuloksen. Intensiiviset hoidot vaihtelevat amyloidoosin tarkan aiheuttajan mukaan, mutta yksi hoitovaihtoehto monille potilaille on kemoterapia ja joillekin elinsiirrot. Amyloidoosin optimaalisen seurannan takaavat SAP-skannaukset, joilla mitataan amyloidikertymiä, ja muut testit, joilla mitataan elinten toimintaa ja amyloidia synnyttävät taustasairauden aktiivisuuttta. Säännöllisten ja kattavien arvioiden avulla voidaan seurata kunkin potilaan tilannetta ja hoitotarvetta sekä minimoida vaaralliset sivuvaikutukset ja tarjota tukea ja tietoa potilaille ja heidän perheilleen.
Amyloidoosi aiheutuu tiettyjen proteiinien kertymisestä elimistöön. Elimistö yleensä valmistaa näitä proteiineja joko epätavallisen suuria määriä (AA-amyloidoosissa) tai epätavallisissa muodoissa (AL-amyloidoosissa ja perinnöllisessä amyloidoosissa). Proteiinit kertyvät elimiin nopeammin kuin ne hajoavat ja vähitellen häiritsevät elinten normaalia toimintaa. Eri amyloidityyppejä aiheuttavat eri proteiinit, ja taudin hoito riippuu asianomaisen amyloidityypin tarkasta tunnistamisesta. Amyloidoosi on taudin yleisnimi, ja amyloidi on kehoon kertyvien epänormaalien proteiinikertyminen nimi.
Amyloidi muodostuu esiasteen proteiineista, joita on yleensä vain veressä. Amyloidia muodostavat proteiinit voivat muuttaa rakenneettaan epänormaalilla tavalla siten, että ne voivat kertyä ja juuttua kudoksiin. Ei tiedetä, miksi tämä prosessi tapahtuu joissakin ihmisissä nopeammin kuin toisissa, mutta kun se on kerran alkanut, amyloidia kertyy yleensä nopeammin kuin elimistö pystyy sitä hajottamaan. Amyloidoosi on siis yleensä progressiiivinen sairaus, ellei nimenomaisen amyloidia muodostavan proteiinin tuotantoa pystytä vähentämään taustalla olevaa sairautta hoitamalla.
Syy riippuu amyloidin tyypistä. Useissa tulehdussairauksissa seerumiamyloidi A (SAA) -nimisen proteiinin pitoisuus veressä nousee huomattavasti. AA-amyloidoosia tavataan noin 5%:lla potilaista, joilla on jatkuvasti korkeat SAA-arvot. AL-amyloidoosipotilaiden luuytimessä on epätavallisen paljon "klonaalisia" plasmasoluja, jotka tuottavat vereen immunoglobuliinikevytketju-nimisiä proteiineja. Nämä proteiinit ovat hieman erilaisia eri potilailla, ja joskus ne pystyvät muodostamaan amyloidia. Dialyysin yhteydessä esiintyvässä amyloidissa normaalia proteiinia nimeltä β2-mikroglobuliini kertyy elimistöön, koska vain terveet munuaiset voivat tuhota sitä. Erittäin harvinaiset perinnölliset amyloidityypit johtuvat epänormaalin geenin perimisestä (mutaatiosta) jommaltakummalta vanhemmalta. Tässä tapauksessa veressä on syntymästä asti lievästi epänormaalia proteiinia, joka saattaa muodostaa amyloidia. Kuitenkin monella amyloidia aiheuttavaa mutaatiota kantavista ihmisistä poikkeuma ei koskaan aiheuta amyloidoosin puhkeamista, ja jos näin käykin, sairaus kehittyy yleensä erittäin hitaasti. Perinnöllinen amyloidoosi voidaan yleensä vahvistaa tai sulkea pois DNA-kokeen avulla.
Ihmisessä on yli kaksikymmentä eri amyloidityyppiä, mutta monet niistä ovat erittäin harvinaisia eivätkä aiheuta vakavia sairauksia. Jotkin amyloidityypit rajoittuvat vain yhteen ruumiinosaan, kuten ihoon, virtsarakkoon, keuhkoihin tai aivoihin. Systeemistä amyloidoosia sairastavilla, eli niillä, joilla amyloidia on kertynyt jossain määrin eri puolille kehoa, AL-tyyppi on yleisin ja AA-tyyppi toiseksi yleisin. Perinnöllinen amyloidoosi aiheuttaa alle 5% amyloidoositapauksista.
Epänormaalin amyloidiproteiinin kertyminen elimistöön vahingoittaa vähitellen useita elimiä. Amyloidi vaikuttaa usein munuaisiin ja saattaa aiheuttaa terveiden veren proteiinien vuotamisen virtsaan (nefroottinen oireyhtymä) tai heikentää munaisten verta puhdistavaa toimintaa (munuaisten vajaatoiminta). Amyloidi suolessa voi aiheuttaa ripulia tai painon putoamista. Amyloidi ihossa voi helpottaa mustelmien syntymistä. Amyloidi sydänlihaksessa tekee sydämestä epätavallisen jäykän ja johtaa nesteen kertymiseen ja hengenahdistukseen. Amyloidi hermostossa voi aiheuttaa tunnottomuutta ja heikkoutta tai häiritä elimistön automaattisia toimintoja, kuten virtsan ja ulosteen pidätyskykyä. Aivoihin systeeminen AA- ja AL-amyloidoosi eivät onneksi vaikuta.
Oireet ovat usein ei-spesifisiä ja niihin kuuluu väsymys, painon lasku, heikkous ja ruokahalun menetys. Spesifiset oireet liittyvät tiettyihin elimiin. Esimerkiksi nilkkojen turvotus (edeema) liittyy munuais- tai sydänhäiriöihin, sormien tai varpaiden kihelmöinti (parestesia) puolestaan hermoston häiriöihin ja hengenahdistus taas sydämessä olevaan amyloidiin.
Diagnoosin tekeminen on usein vaikeaa. Amyloidia ei voida testata verikokeella, ja oireet ja tutkimustulokset vaihtelevat suuresti potilaiden kesken. Kudosnäytteen (biopsian) tutkiminen mikroskoopilla yleensä johtaa diagnoosiin. Kudosnäytteitä voidaan ottaa melkein kaikista elimistä, ja niitä otetaan silloin, kun elin ei toimi kunnolla (esimerkiksi munuaiset) tai kun epäillään amyloidoosia. Jälkimmäisessä tapauksessa otetaan usein pieni kudosnäyte peräsuolesta, koska toimenpide on nopea ja helppo ja näissä näytteissä on usein mukana amyloidia. Kudosnäytteitä säilytetään yleensä monta vuotta, ja meidän on usein hyödyllistä tutkia niitä omassa laboratoriossamme voidaksemme määrittää tarkan amyloidityypin erikoiskokeilla.
Olemme kehittännet kuvantamismenetelmän (SAP-skannaus tai amyloidiskannaus), joka on useimmissa tapauksissa diagnostinen ja näyttää elimistön amyloidikertymien sijainnin sekä amyloidin määrän. Useimmilla potilailla, joilta löytyy amyloidia esimerkiksi munuaisen biopsiassa, on yleensä ainakin vähän amyloidia myös muissa elimissä, vaikka ne näyttäisivätkin toimivan normaalisti. Toisin kuin biopsiat, joilla voidaan löytää pieniä amyloidimääriä, SAP-skannauksella saadaan kvantitatiivinen kuva koko elimistöstä, ja sillä voidaan myös seurata amyloidin määrän muutoksia ja hoitovastetta kuukausien ja vuosien mittaan. Tämä on vähentänyt biopsioiden tarvetta yksikössämme huomattavasti ja mahdollistaa tehokkaamman yksilöllisen hoidon suunnittelun.
Ei ole mitään syytä olettaa, että skannauksella olisi vahingollisia sivuvaikutuksia, eikä sellaisia ole löytynyt lähes 3000 potilaan tutkimuksissa. Radioaktiivinen säteilyannos on erittäin pieni ja verrattavissa tavanomaiseen röntgenkuvaukseen. Esimerkkinä mainittakoon, että Lontoossa (jossa ympäristön säteilytaso on alhainen) asuva potilas, jolle tehdään kaksi SAP-skannausta vuodessa, saa vähemmän säteilyä kuin keskimääräinen Cornwallin asukas. Säteilyannos minimoidaan antamalla potilaalle kaliumjodidikapseleita ennen toimenpidettä. Kaliumjodidi on luonnollinen hivenaine, joka vähentää tämäntyyppisen säteilyn imeytymistä. Skannaukseen kuuluu suonensisäinen ruiske 6-24 tuntia ennen kuvausta. Skanneri on avoin laite, jonka päällä potilas makaa vaatteet päällä noin 40 minuutin ajan, kun kuvia kerätään. Teknikko ja haluttaessa seuralainen ovat läsnä huoneessa skannauksen aikana. Ennen skannausta ei tarvitse välttää mitään ruokia, juomia tai lääkkeitä.
Vain 10 vuotta sitten amyloidoosia pidettiin yleisesti mahdottomana hoitaa, mutta nyt on löydetty tehokkaita hoitomuotoja useimmille sairauden tyypeille. Hoito vaihtelee amyloidoosityypin mukaan, mutta pääperiaatteet ovat samoja. Vielä ei ole kehitetty lääkettä, joka auttaisi elimistöä pääsemään eroon amyloidikertymistä, vaikkakin viime aikoina on löydetty muutamia yhdisteitä, joilla saattaa olla tämä vaikutus (niistä kerrotaan tarkemmin alempana). Kun jatkuva amyloidin kertyminen saadaan hidastettua tai pysäytettyä, olemassa olevat amyloidikertymät yleensä vähenevät pikkuhiljaa. Nykyään kaikkien amyloidityyppien hoito perustuu kulloisenkin amyloidia muodostavan proteiinin määrän vähentämiseen veressä. (Tätä voidaan verrata altaaseen, jossa on pieni viemäriaukko. Altaan täyttyminen hanasta vastaa amyloidin tuottamista ja viemäri vastaa elimistön luonnollista kykyä poistaa amyloidia. Jos hana on täysillä, allas täyttyy vedellä vaikka viemäri vetäisikin jonkin verran. Kun hana suljetaan, vesi valuu pois hitaasti.)
Minkään tietyn ruokavalion tai elämäntavan ei ole huomattu vaikuttavan amyloidoosiin, mutta tutkimuksissa on havaittu amyloidoosia potevien hiirten, joille annettiin C-vitamiinilisä, pysyvän terveempinä. Jos potilaat haluavat kokeilla tätä, suosittelemme 250 mg:n päivittäistä annosta. Erittäin suuret C-vitamiiniannokset voivat aiheuttaa haitallisia sivuvaikutuksia.
Toinen tärkeä hoidon osa on amyloidin vahingoittamien elinten suojeleminen ja tukeminen. Elimet, joissa on amyloidoosia, erityisesti munuaiset, ovat paljon normaalia alttiimpia esimerkiksi stressille, joka johtuu korkeasta verenpaineesta, elimistön kuivumisesta, vakavista tulehduksista, nukutuksesta ja leikkauksista, ja niin edelleen. Näiden kaikkien seikkojen tarkka valvonta on erityisen tärkeää amyloidoosipotilaalle.
Myöhemmin tässä tekstissä kuvataan eri amyloidityyppien hoitotavat.
Kaikissa systeemisen amyloidoosin muodoissa mikä tahansa hoitotapa, jolla pystytään poistamaan taustalla olevat vaivat, vähentää amyloidin muodostumista. Kunhan amyloidi ei ole vahingoittanut elimiä liian pahasti, niiden toiminta voi stabilisoitua ja jopa parantua. Jos amyloidin kertyminen saadaan kokonaan pysäytettyä, elimistö voi poistaa jopa 50% olemassaolevista amyloidikertymistä vuodessa, vaikka joillakin potilailla tahti on paljon hitaampi. Amyloidin vähentymiseen liittyy yleensä yleiskunnon koheneminen sekä elinten toimintakyvyn palautuminen. Valitettavasti pahoin vahingoittunut elin ei ehkä toivu ja saattaa jopa mennä huonompaan kuntoon siitä huolimatta, että amyloidin kertyminen on jo kokonaan pysähtynyt.
AA-amyloidoosi tunnettiin aiemmin nimellä "sekundaarinen" tai "reaktiivinen" systeeminen amyloidoosi. Tämä viittaa siihen, että sitä tavattiin potilailla, joilla oli jonkinlainen pitkäaikainen tulehdussairaus. Tyypillisiä sairauksia ovat nivelreuma (aikuisilla ja lapsilla), suoliston tulehdussairaus, tuberkuloosi, muut krooniset tulehdukset ja perinnöllinen Välimeren kuume. Luettelo niistä tulehdussairauksista, jotka saattavat joskus aiheuttaa AA-amyloidoosia, on valtava ja sisältää joitakin erittäin harvinaisia sairauksia, jotka eivät toisinaan edes aiheuta oireita. Vaikka AA-amyloidoosi ei sinänsä ole koskaan perinnöllistä, sen taustalla olevat sairaudet, jotka aiheuttavat alttiutta siihen, saattavat esiintyä jossain määrin suvuttain. Joissakin erittäin harvinaisissa tapauksissa tulehdussairaus, joka johtaa AA-amyloidoosiin, voi todellakin olla perinnöllinen. Huomattavin esimerkki tästä on perinnöllinen Välimeren kuume (FMF), josta kerrotaan lisää myöhemmin.
Tulehdussairauksiin liittyy veren kemiallisia muutoksia. Erään tietyn veren proteiinin, seerumiamyloidi A:n (SAA), pitoisuus veressä voi lisääntyä terveestä tasosta, jossa sitä on alle 3 mg litrassa, jopa yli 1000 mg:aan litrassa. Tuntemattomista syistä jotkin potilaat eivät siedä korkeita SAA-tasoja, ja proteiinia kertyy elimistöön muuntuneessa muodossa AA-amyloidina. Niin kauan kuin tulehdus on aktiivinen, SAA-taso pysyy korkealla ja amyloidin kokonaismäärä lisääntyy progressiivisesti. AA-amyloidikertymät ovat yleensä suurimmillaan pernassa, mikä aiheuttaa harvoin oireita, ja munuaisissa, mikä aiheuttaa usein kliinisiä oireita. Munuaisten vahingoittuminen johtaa terveiden veren proteiinien menettämiseen virtsassa ja vaikeaan turvotukseen (nefroottinen oireyhtymä). Lopulta tämä voi johtaa munuaisten täydelliseen vajaatoimintaan, joka vaatii dialyysihoitoa. Taudin myöhemmissä vaiheissa AA-amyloidia voi kertyä myös maksaan ja suolistoon.
AA-amyloidoosin hoidon tarkoitus on hallita taustalla olevaa tulehdussairautta ja siten alentaa veren SAA-pitoisuutta. Mitä lähemmäksi normaalia SAA-taso laskee, sitä vähemmän uutta amyloidia elimistöön kertyy. Jos taso pystytään pitämään lähes normaalina eli alle 10 mg/l:ssa, on vähintään 50%:n mahdollisuus, että olemassaolevat amyloidikertymät vähitellen pienenevät. Muissa tapauksissa amyloidikertymät vain stabilisoituvat. Joka tapauksesa munuaisten toiminta voi parantua huomattavasti. Amyloidikertymät pysyvät vakaina joillakin potilailla, vaikka SAA-taso olisi jopa yli 50 mg/l, mutta yleensä alhaisempi taso on parempi.
Hoito riippuu täysin taustalla olevan tulehdussairauden luonteesta. Mittaamme SAA-tason kuukausittain ja voimme siten päätellä, onko tulehdus riittävän hyvin hallinnassa. SAA-taso on tärkein yksittäinen hoitoa ohjaava tekijä. AA-amyloidoosia sairastaville potilaille annetaan välineet, joiden avulla he voivat lähettää kuukausittaiset verinäytteet meille postitse. Teemme yleensä SAP-amyloidiskannauksen kerran vuodessa, jotta voimme määrittää amyloidikertymien määrän. Toistuvat skannaukset osoittavat miten tehokkaasti potilaan amyloidikertymät vähenevät ja antavat viitettä tapauskohtaisesta "turvallisesta" tulehdustasosta. Lähetämme mielellämme SAA-tulokset suoraan potilaille, jotka haluavat ymmärtää sairautensa hoitoa ja osallistua siihen paremmin.
Koska amyloidoosi saattaa olla vakava sairaus, hoidon on tehottava mahdollisimman nopeasti ja täydellisesti. Tästä syystä tarvitaan usein huomattavasti vahvempia lääkkeitä kuin mitä yleensä käytetään esimerkiksi nivelreuman hoitoon. Lisäksi niiden potilaiden tulehdussairaudet, joille on kehittynyt AA-amyloidoosi, eivät yleensä ole parantuneet riittävän hyvin tavanomaisilla lääkkeillä. Klorambusiili on pieniannoksinen suun kautta otettava kemoterapialääke, jota määrätään usein potilaille, joiden nivelreuma tai muu tulehdussairaus on johtanut AA-amyloidoosiin. Lääke rajoittaa tulehdusta erittäin tehokkaasti ja on parantanut AA-amyloidoosipotilaiden pitkän aikavälin eliniänodotetta huomattavasti. Klorambusiili laskee SAA-pitoisuuden normaalille alle 10 mg/l tasolle noin kahdella kolmasosalla potilaista, joilla on AA-amyloidoosi nivelreuman komplikaationa.
Klorambusiilin suorat sivuvaikutukset ovat harvinaisia, mutta se voi aiheuttaa luuytimen toiminnan estymistä, mikä johtaa puutteisiin verenkuvassa. Jos valkosolujen määrä laskee, tulehdusriski nousee. Kuukausittaisia verikokeita suositellaan yleisesti, ja lääkkeen annostusta voidaan tarvittaessa pienentää tai se voidaan lopettaa kokonaan. Klorambusiilin pitkäaikainen käyttö vähentää miesten hedelmällisyyttä melko nopeasti, eivätkä naiset saa käyttää lääkettä lainkaan raskauden aikana. Klorambusiilin erittäin pitkäaikainen käyttö saattaa aiheuttaa lisääntyneen syöpäriskin, mutta käytännössä tämä on harvinaista, ja lääkkeen käyttöä harkittaessa on pidettävä mielessä että myös amyloidoosi on vaikea sairaus. Kuukausittaiset SAA-mittaukset auttavat pitämään annostuksen mahdollisimman alhaisena, ja miehet, joka haluavat myöhemmin saada lapsia, voivat tallettaa siittiöitä spermapankkiin. Näistä asioista tulisi keskustella lääkettä määräävän lääkärin kanssa.
Voimme pyydettäessä toimittaa ohjeita klorambusiilin käytöstä ja valvonnasta AA-amyloidoosipotilaiden hoidossa.
Useimpia AA-amyloidoosipotilaita voidaan nykyään hoitaa lääkkeillä, jotka hidastavat tai pysäyttävät sairauden etenemisen tai edistävät siitä parantumista, ja tulevaisuudennäkymät ovat yleensä hyvät. Taustalla olevan tulehdussairauden hoitoon on olemassa suuri määrä lääkkeitä, ja viime aikoina on kehitetty tehokkaita uusia anti-inflammatorisia hoitomuotoja. Monet potilaistamme ovat eläneet vuosikymmeniä AA-amyloidoosin diagnosoimisen jälkeen. Munuaisten vajaatoiminta on yhä vakava ongelma joillekin potilaille, mutta jopa näissä tapauksissa munuaisensiirto voi palauttaa terveyden. Yllättävää kyllä, AA-amyloidi aiheuttaa vain harvoin huomattavaa vahinkoa siirretylle munuaiselle.
AL-amyloidoosia kutsuttiin aiemmin nimellä "primaarinen systeeminen amyloidoosi", ja se on nykyisin taudin yleisin diagnosoitu muoto. Se ei ole koskaan perinnöllistä. AL-amyloidoosia sairastavilla on yleensä epänormaali solulinja (plasma- tai B-soluja) luuytimessä. Nämä solut tuottavat amyloidia muodostavaa proteiinia. Näitä proteiineja sanotaan monoklonaalisiksi immunoglobuliineiksi, paraproteiineiksi, monoklonaalisiksi proteiineiksi tai kevytketjuiksi. Näitä epänormaaleja, mahdollisesti amyloidia muodostavia proteiineja voidaan usein mitata verestä tai virtsasta. Tämä plasmasolujen epänormaali kasvu on hyvin hienovaraista noin 80%:lla potilaista, joilla se aiheuttaa oireita ainoastaan epäsuorasti, amyloidin muodostumisen kautta. Tällainen hienovarainen plasmasolujen poikkeavuus (joka tunnetaan nimellä monoklonaalinen gammopatia, MGUS tai vähäinen plasmasolujen dyskrasia) on yleistä, eikä se yleensä vaadi hoitoa. Epänormaalien plasmasolujen muodostamat monoklonaaliset immunoglobuliiniproteiinit ovat kuitenkin erilaisia kaikilla potilailla, ja joillakin ne voivat muodostaa amyloidia. Noin 20%:lla AL-amyloidoosipotilaista epänormaalien plasmasolujen kasvu on runsaampaa, ja aiheuttaa myeloomaa. Myeloomasolut korvaavat vähitellen muut terveet luuydinsolut, mikä johtaa luukipuihin ja tulehduksiin. Myelooma on luuydinsyöpä, jonka hoito usein vaatii kemoterapiaa riippumatta siitä, muodostavatko plasmasolut amyloidia muodostavia proteiineja.
AL-amyloidoosia sairastaa noin yksi ihminen 2000:sta, useammin vanhemmat henkilöt. Useimmat AL-amyloidoosipotilaat ovat yli 45-50-vuotiaita, mutta sairautta tavataan joskus myös nuorissa aikuisissa. Monet vanhat AL-amyloidoosipotilaat saattavat jäädä diagnosoimatta. Amyloidia kertyy yleensä eri puolille elimistöä, vaikka usein se vaikuttaa eniten yhteen tai pariin elimeen. AL-amyloidia voi esiintyä missä tahansa päin elimistöä paitsi aivoissa, ja se voi siten aiheuttaa kaikenlaisia oireita, joista monet ovat epämääräisiä. Usein amyloidi vaikuttaa huomattavasti sydämeen, munuaiisin, maksaan, ruoansulatusjärjestelmään tai hermostoon ja saattaa aiheuttaa useita vakavia ongelmia, jotka näyttävät olevan näistä elimistä peräisin. Ei-spesifiset oireet, kuten painon lasku, mustelmien helppo syntyminen ja yleinen väsymys ovat myös tavallisia.
Useimmat potilaat viettävät National Amyloidosis Centressä kaksi päivää tutkimuksissa. Tutkimuksiin kuuluu SAP-skannaus, kaikukardiogrammi, EKG sekä veri- ja virtsakokeita. Emme yleensä ota uusia kudos- tai luuydinnäytteitä, jos sellaisia on jo otettu, mutta tutkimme mielellämme näytteet omassa laboratoriossamme. Joissakin tapauksissa teemme DNA-testin, jotta perinnöllisen amyloidoosin mahdollisuus voidaan sulkea pois, ja tarvittaessa järjestämme röntgenkuvauksia ja muita tutkimuksia, joilla voidaan selvittää esimerkiksi hermoston tai keuhkojen toimintaa. Vaikka AL-amyloidoosi on sairauden yleisin tyyppi, sen todistaminen saattaa olla vaikeaa, ja näissä tapauksissa diagnoosi perustuu yleensä AA-tyypin ja perinnöllisen tyypin poissulkemiseen. On myös tärkeää ymmärtää, että taustalla oleva plasmasoluhäiriö voi olla niin hienovarainen, ettei sitä oikeastaan voi todeta. Tämä voi hankaloittaa sen määrittämistä, milloin potilas on saanut riittävästi kemoterapiaa.
Hoito keskittyy taustalla olevaan luuydinhäiriöön. Periaatteessa samaa kemoterapiahoitoa käytetään sekä AL-amyloidoosipotilaille, joilla on vähäinen plasmasoludyskrasia, että myelooma-luuydinsyöpää sairastaville potilaille. Kemoterapia, joka vähentää epänormaalien plasmasolujen määrää, vähentää samassa suhteessa myös amyloidia muodostavan proteiinin tuotantoa. Näissä olosuhteissa uuden amyloidin muodostuminen hidastuu ja olemassaolevat amyloidikertymät alkavat usein vähitellen hajota. Valitettavasti amyloidin poistuminen elimistöstä on hidasta, ja yleensä kemoterapian alkamisesta kestää 6-12 kuukautta siihen, että potilaan terveydentila kohenee huomattavasti. AL-amyloidoosin vakavuudesta ja mahdollisista komplikaatioista johtuen olisi parasta saada luuytimen häiriöt kuriin mahdollisimman nopeasti ja täydellisesti. Tarkkaa hoitotapaa voidaan kuitenkin muunnella hoitovasteen ja sivuvaikutusten mukaisesti.
AL-amyloidoosin hoitoon käytettävä kemoterapia voidaan jakaa seuraaviin muotoihin:
Myeloomassa (johon saattaa myös liittyä amyloidoosi) plasmasolut ovat syöpäsoluja, ja hoidoksi suositellaan yleensä kahdentyyppistä kemoterapiaa peräkkäin. Näin epänormaalien solujen takaisinkasvu estetään mahdollisimman hyvin. Tässä hoidossa käytetään yleensä 3 hoitokertaa keskisuuriannoksista kemoterapiaa, joiden jälkeen tehdään suuriannoksinen hoito ja kantasolujen keräys.
Kullakin hoitomuodolla on hyvät ja huonot puolensa. Yleisesti voidaan sanoa seuraavaa:
Keskisuurilla ja suurilla annoksilla toteutettuun kemoterapiaan liittyy väistämättä jonkin verran pahoinvointia, ruokahalun puutetta ja väsymystä. Tilapäinen hiusten menetys on tavallista. Oksentelu kemoterapiahoidon aikana voidaan nykyään enimmäkseen estää.
Tämä yleiskuvaus tarjoaa tietoa hoidon periaatteista, mutta jokainen AL-amyloidoosipotilas on monilla tavoin erilainen. Sopivin hoitomenetelmä kullekin yksilölle riippuu monesta tekijästä, muun muassa iästä, amyloidin määrästä ja siitä, mihin elimiin tauti vaikuttaa. Hoitotapoja täytyy siis muokata tapauskohtaisesti. Joskus kemoterapiaa ei suositella, esimerkiksi potilaille, joilla on lievä tai vakaana pysyvä amyloidoosi, tai pienelle osalle potilaista, jotka ovat valitettavasti jo liian sairaita voidakseen hyötyä kemoterapiasta. Loppujen lopuksi kuitenkin päätös turvautua kemoterapiaan ja käytetyn hoidon tyyppi määräytyvät kunkin potilaan toiveiden mukaan.
AL-amyloidoosi saattaa olla vakava sairaus, joka hoitamattomana melkein aina etenee ja johtaa kuolemaan viiden vuoden sisällä. Kemoterapia tehoaa AL-amyloidoosiin merkittävässä osassa tapauksista. Tehokas hoito hidastaa taudin etenemistä ja voi johtaa olemassaolevien amyloidikertymien vähentymiseen. Mitä tahansa kemoterapiatyyppiä käytetäänkin, on tärkeää ymmärtää, että amyloidiin liittyvien oireiden paraneminen on usein hidasta ja saattaa olla huomattavissa vasta 12-18 kuukauden kuluttua. Hoidon onnistuminen vaihtelee hoitomuodoittain, mutta on keskimäärin 40-50%. Kemoterapian lisäksi tai joissakin tapauksissa sen sijaan voidaan käyttää monia muita tukihoitomuotoja, jotka voivat auttaa vähentämään oireita, pitämään yllä hyvää vointia ja tukemaan amyloidista kärsivien elinten toimintaa.
Kaiken kaikkiaan noin 20-30% potilaista voi odottaa saavansa huomattavaa apua pieniannoksisesta kemoterapiasta yhden vuoden hoidon jälkeen. Vaikka kantasolusiirtoa on käytetty hoitomuotona vasta vähän aikaa, tähänastiset tulokset viittaavat siihen, että yli 50% potilaista saavuttaa sillä hyviä tuloksia 6-12 kuukauden sisällä. Keskisuurilla annoksilla toteutetun kemoterapian tulokset ovat muiden kahden muodon välissä, mutta niiden uskotaan olevan lähempänä kantasolusiirron tuloksia.
Näitä kemoterapiatyyppejä ei ole käytetty tarpeeksi kauan, jotta tiedettäisiin pitkän aikavälin vaikutus, mutta vähäiset plasmasoludyskrasiat, jotka paranevat hoitamalla, uusiutuvat harvoin keskipitkällä aikavälillä.
Perinnöllinen amyloidoosi on paljon harvinaisempaa kuin AL- tai AA-tyyppinen amyloidoosi. Se johtuu epänormaalin geenin (mutaation) perimisestä, mikä johtaa mahdollisesti amyloidia muodostavan proteiinin elinikäiseen tuotantoon. Useimmat perinnöllisesti esiintyvät amyloidoosimuodot eivät aiheuta oireita ennen keski-ikää. Ne kaikki periytyvät autosomisen dominoivasti. Tämä tarkoittaa sitä, että jos tietyllä henkilöllä on sairaus, kullakin hänen lapsistaan on 50%:n mahdollisuus periä mutaatio, ja kullakin hänen sisaruksistaan on myös epänormaali geeni 50%:n todennäköisyydellä. Toisaalta taas yksilöt, joilla ei itsellään ole epänormaalia geeniä, eivät voi siirtää tautia eteenpäin lapsilleen. Kaikki, jotka perivät jonkin näistä mutaatioista, eivät suinkaan sairastu. Joillakin heistä muodostuu vain pieni ja merkityksetön määrä amyloidia, ja toisilla ei näy muodostuvan sitä ollenkaan. Tätä geneettistä ilmiötä sanotaan epätäydelliseksi penetranssiksi, ja se selittää sen, miksi joidenkin perinnöllistä amyloidoosia sairastavien potilaiden suvussa ei ole ilmennyt vastaavaa sairautta. Penetranssi vaihtelee huomattavasti eri sukujen välillä, ja tiettyä sukua koskevat tiedot ovat erittäin tärkeitä arvioitaessa sitä, millä todennäköisyydellä mutaatiota kantava nuori ja terve ihminen sairastuu.
Voimme analysoida geenit, jotka liittyvät kaikkiin perinnöllisen amyloidoosin tunnettuihin muotoihin. Nämä DNA-tutkimukset tehdään yleensä verinäytteestä, joka koodataan ja testataan nimettömänä. Täydellisten tietojen saaminen kestää yleensä kahdesta neljään viikkoa. Terveet ihmiset, jotka ovat saattaneet periä mahdollisesti amyloidia aiheuttavan mutaation, voivat halutessaan teettää DNA-testit "epävirallisesti". Positiiviseen tulokseen liittyvien epävarmuuksien takia geenitestejä suoritetaan vain lääkärin kanssa neuvottelun jälkeen. Tämä palvelu on suoraan saatavilla yksikössämme, ja vastaamme kysymyksiin myös puhelimitse.
Erilaisilla amyloidia aiheuttavilla mutaatioilla on täysin erilaisia kliinisiä piirteitä. Tavallisimmat kuvataan tässä.
Tämä on maailmanlaajuisesti tavallisin perinnöllisen amyloidoosin tyyppi. Sille on tunnusomaista amyloidin kertyminen hermoihin, mikä aiheuttaa raajojen heikkoutta, aistien menetystä, suoliston ja virtsarakon häiriöitä ja seksuaalisia häiriöitä. Tauti saattaa vaikuttaa sydämeen, munuaisiin ja joskus myös muihin elimiin. FAP on etenevä tauti ja voi johtaa vakavaan laihtumiseen, liikuntakyvyn menettämiseen ja kuolemaan 5-15 vuoden sisällä ensimmäisten oireiden ilmenemisestä. Sairaus aiheutuu mutaatioista transtyretiini (TTR) -nimisessä proteiinissa. Tästä proteiinista tunnetaan yli 70 amyloidia muodostavaa varianttia, joista yleisin on nimeltään TTR Met30. FAP on yleinen sairaus tietyillä alueilla Portugalissa, Ruotsissa ja Japanissa, mutta sitä ilmenee kaikkialla maailmassa pienissä määrin. Toinen mutaatio, TTR Ala60, tunnetaan Irlannissa, ja se yleensä aiheuttaa oireita melko vanhalla iällä. Amyloidia muodostava proteiini TTR muodostuu maksassa, ja maksansiirto on ollut tehokas hoitomuoto useilla potilailla, joilla se on estänyt jatkuvan amyloidin muodostumisen ja hermovauriot.
Muut perinnöllien systeemisen amyloidoosin muodot ovat harvinaisia eivätkä yleensä aiheuta hermostovaurioita. Ne yleensä havaitaan korkeana verenpaineena ja munuaissairautena keski-iässä. Ne saattavat vaikuttaa joskus myös maksaan tai sydämeen.
Eräät mutaatiot fibrinogeeni-A-alfaketjun geenissä aiheuttavat amyloidoosia. Tavallisin niistä on Val526, joka yleensä aiheuttaa munuaissairautta 50 ikävuoden jälkeen. Uudet tutkimukset viittaavat siihen, että monet ihmiset, joilla on tämä mutaatio, eivät koskaan sairastu. Samoin kuin FAP:ssa, amyloidia muodostavaa proteiinia tuotetaan vain maksassa, ja maksansiirto voi teoriassa parantaa taudin kokonaan. Käytännössä maksansiirtoa ei tarvita, koska useimmille potilaille kehittyy vain munuaisongelmia, joita voidaan hoitaa hyvin dialyysillä tai munuaisensiirrolla.
Tämä on eräs harvinaisimpia perinnöllisen systeemisen amyloidoosin tyyppejä, ja sitä on löydetty tähän mennessä vain muutamasta brittiläisestä suvusta. Kuten apolipoproteiini-AI-tyyppi, tauti ilmenee useimmiten munuaisvaurioina, mutta amyloidia voi kertyä runsaasti myös muihin elimiin, ja suolisto tuntuu olevan erityisen altis. Tämäntyyppinen amyloidoosi kehittyy yleensä hyvin hitaasti ja voi pysyä stabiilina monta vuotta.
Perinnöllisen amyloidoosin hoitoperiaatteet ovat samat kuin muillakin amyloidoosityypeillä. Koska vielä ei ole olemassa hoitotapaa, joka estää amyloidin kertymisen tai nopeuttaa sen poistamista, hoito tähtää geneettisesti epänormaalin amyloidia muodostavan proteiinin tuotannon vähentämiseen. Tämä saa usein aikaan sen, että olemassaolevat amyloidikertymät pienenevät vähitellen. Vaurioituneiden elinten toiminnan tukeminen on tärkeä hoitotapa joissakin perinnöllisen amyloidoosin muodoissa. Esimerkiksi monet taudin muodot johtavat pääasiassa munuaisvaurioihin, joiden kehittyminen kestää vuosikymmeniä. Munuaisensiirto voi siis palauttaa potilaan terveyden ennalleen hyvin pitkäksi aikaa.
Perinnöllisessä amyloidipolyneuropatiassa (FAP:ssä) epänormaali amyloidia muodostava proteiini nimeltään transtyretiini (transthyretin, TTR) muodostuu melkein yksinomaan maksassa. Maksan korvaaminen normaalia transtyretiiniproteiinia muodostavalla maksalla estää amyloidin lisääntymisen ja vakauttaa sairauden kulun. Maksansiirtoja on nyt tehty sadoille FAP-potilaille kaikkialla maailmassa, useimmissa tapauksissa hyvin tuloksin. Kokemuksen karttuesssa on selvinnyt, että FAP:ta hoitava maksansiirto tulisi tehdä ennen kuin hermot ja sydän ovat kärsineet liikaa vaurioita. Onneksi elimistö hyväksyy maksasiirrännäisen paremmin kuin muut elimet.
Perinnöllistä amyloidoosia sairastavien potilaiden tulevaisuudennäkymät riippuvat proteiinin tyypistä, geneettisen toimintahäiriön laadusta sekä taudin potilaskohtaisista erityispiirteistä. Kaikki nämä tekijät vaihtelevat erittäin paljon. Maksansiirron kehittyminen FAP:n, yleisimmän perinnöllisen amyloidoosin muodon, hoitomenetelmäksi mahdollistaa ainakin tämän taudin muodon parantamisen.
Perinnöllinen Välimeren kuume on harvinainen geneettinen sairaus, jolle ovat tunnusomaisia toistuvat, itsestään paranevat kuumekohtaukset, joihin liittyy vatsan, rintakehän tai sydämen sisäosan tulehtumisesta johtuvia kovia kipuja sekä joskus reumaa tai ihottumaa. Sairautta ilmenee kaikkialla maailmassa, mutta se on yleisintä itäisen Välimeren alueen väestön, erityisesti sefardijuutalaisten, armenialaisten, turkkilaisten, kyproslaisten ja levanttilaisten arabien keskuudessa. Sairauteen liittyvä geeni tunnistettiin vuonna 1997, ja nykyään tunnetaan yli 25 FMF:ää aiheuttavaa mutaatiota.
FMF johtuu tämän geenin kahden epänormaalin kopion perimisestä: yksi geeni saadaan kummaltakin vanhemmalta. Ilmiö tunnetaan nimellä autosominen peittyvä periytyminen. Tämä tarkoittaa sitä, että jos kummallakin vanhemmalla on tämä geeni, kullakin lapsella on 25%:n mahdollisuus periä sairaus. Geeniä kantavan henkilön sisaruksilla on myös 25%:n todennäköisyydellä kaksi mutaatiota ja mahdollisuus sairastua FMF:ään ja 50%:n todennäköisyydellä yksi epänormaali geeni (kantaja). FMF:n kantajille kehittyy harvoin oireita, ja geenin periytyminen heidän lapsilleen on erittäin epätodennäköistä, jos toinen vanhempi ei ole kantaja. Kaikki mutaatioita perineet eivät suinkaan sairastu tautiin.
Useimmilla potilailla sairaus ilmenee lapsuudessa tai nuoruudessa kuumeena ja vatsa- tai rintakipuina, jotka yleensä kestävät 12-72 tuntia. Useimmissa tapauksissa kohtauksille ei ole havaittavissa mitään selkeää aiheuttajaa, mutta jotkut ihmiset ovat huomanneet stressin, sairastumisen, rasvaisen ruuan tai naisilla kuukautisten edeltävän oireita. Kipu on usein kovaa ja monilta leikataan umpisuoli, jonka uskotaan tulehtuneen, ennen kuin sairaus diagnosoidaan. Kohtauksia voi esiiintyä minkälaisin aikavälein tahansa aina muutaman päivän väleistä kertaan tai pariin vuodessa, ja ne voivat häiritä pahasti koulunkäyntiä tai työntekoa. Sairauden vakavuus, kohtausten taajuus ja kliiniset oireet vaihtelevat suuresti eri henkilöiden välillä. FMF:n vakavin mahdollinen komplikaatio on AA-amyloidoosin kehittyminen, ja tämä olikin yleinen munuisten toimintahäiriön syy ennen tehokkaan hoidon keksimistä.
FMF diagnosoidaan kliinisten piirteiden yhdistelmän perusteella, mukaan lukien tyypilliset kohtaukset, hoitovaste, ja geenitestit. Kohtauksiin liittyy eräitä laboratoriossa ilmeneviä epänormaaliuksia, jotka voivat tukea diagnoosia. Näitä ovat erityisesti pääasiallisten tulehdukseen liittyvien proteiinien, seerumiamyloidi-A (SAA) -proteiinin ja C-reaktiivisen proteiinin (CRP), voimakas lisääntyminen.
Toisin kuin moniin kroonisiin sairauksiin, FMF:ään on helposti saatavilla tehokas ja turvallinen pitkäaikainen hoitomuoto, kolkisiini (colchicine). Hoito keksittiin vuonna 1972, ja se on muuttanut potilaiden elämänlaadun ja eloonjäämisen mahdollisuudet täysin. Kolkisiini estää kohtauksia aiheuttavien yliaktiivisten valkosolujen (neutrofiilien) toimintaa hidastamalla niiden liikettä. Pitkäaikaisena profylaksina ja sopivina annoksina käytettynä se hillitsee oireita täysin jopa 65%:lla potilaista ja aiheuttaa huomattavaa parannusta lisäksi 30%:lla potilaista. Kolkisiinihoito estää amyloidoosin kehittymisen rajoittamalla taustalla olevaa tulehdussairautta ja antamalla olemassaolevien amyloidikertymien stabilisoitua tai vähitellen pienentyä. Kolmenkymmenen vuoden kokemus on osoittanut, että kolkisiini on huomattavan turvallinen lääke. FMF:n hoitoon käytetty annostus aiheuttaa harvoja sivuvaikutuksia lukuun ottamatta lieviä, yleensä itsekseen parantuvia suolistohäiriöitä. Määritämme taudin aktiivisuuden mittamalla SAA-tulehdusproteiinia sarjoissa ja päätämme sitten potilaskohtaisesti sopivan kolkisiiniannoksen.
Suomeksi:
Englanniksi: